7 syytä ihastua Kämp Gardeniin

Suomi-muoti on hurjassa nosteessa – ja se on mahtavaa! Kauan piti kuitenkin seikkailla pitkin poikin kaupunkia ja interwebsiä, jos halusi ihailla kotimaista suunnittelua. Ei enää! Suomi-muodin uusi koti Kämp Garden avasi ovensa tällä viikolla.

Kävin ihan ajan kanssa tutustumassa, eikä Gardeniin ollut yhtään vaikea ihastua. Tässä muutama juttu, joista pidin eniten:

Puitteet hivelee silmää. Päivänvalo tulvii valtavan lasisen kupolikaton läpi koko kerrokseen ja ihastuin heti, koska mielestäni nykyostoskeskusten suurin vika on se, ettei niissä ole ikkunoita. Kuka haluaa viettää aikaa keinovalaistussa laatikossa? Ei kukaan!

Liiketilat on umpiseinien sijaan jaettu nerokkaasti lasielementeillä, joiden massiiviset puukehykset on jotenkin superhienostuneet. Pienikin liiketila tuntuu heti avaralta. Koko kerroksen lattiaa peittää terrakotan värinen kalanruotolaatoitus, joka sitoo tilat yhteen ja tekee paikasta jotenkin maanläheisen. Miksei kaikki ostoskeskukset näytä tältä?

Uusi Samuji House on vähintään yhtä upea kuin edeltäjänsä. Kaksikerroksista liiketilaa yhdistää hulppea betoniportaikko ja kaikki yksityiskohdat on hiottu loppuun asti. Tykkään Samujin tiloista siksi, että myymäläkalusteet on aina ns. oikeita huonekaluja ja niiden ympärille syntyy ihan erilainen ilmapiiri kuin jonkun kalskeiden myymäläkalusteiden. Myytäviä esineitä on myös otettu käyttöön; tulee heti sellainen fiilis, että on melkein jonkun kotona eikä liikkeessä.

Arela on napannut varmaan Gardenin upeimman liiketilan, jota kruunaa oma kupolikattoikkuna. Arelan värit pääsee avarammassa liiketilassa oikeuksiinsa ihan uudella tapaa, kun niillä on ilmaa ja valoa ympärillään. Myymälää on somistettu Opuntia Tre:n hauskoilla viherkasveilla ja myynnissä on Arelan omien juttujen lisäksi Karin Widnäsin keraamisia toiverasioita, sekä Kosmoksen kirjoja. Hankin itselleni vihdoin kehutun Late Bloomersin.

Terhi Pölkki avasi ensimmäisen oman myymälänsä Gardeniin ja se on tosi nätti! Vaaleanpunaiset vintage-matot ja vihreät marmoritasot on supertyylikkäät, muttei yhtään tylsät. Tila on vähän niin kuin Terhin kengätkin: siinä yhdistyy omaleimainen leikkisyys, käytännönläheinen suunnittelu ja tyylikäs muotoilu.

TRE <3 Nide kirjabasaari on kirjahullun unelma! Meinasin seota peruuttamattomasti, mutta lopulta ostin vain yhden joululahjan (ja mies osti yhden minulle, hehee). Löysin basaarista myös uuden suosikkiamaryllikseni, eli amaryllis cybister. TRE <3 Nide:stä saa myös Udumbaran savikulhoja/ruukkuja, joiden aluslautaseksi myytiin vitosella söpöjä vanhoja kahvikuppien asetteja, kombo toimi tosi hyvin! 

 

TRE <3 Nide shop-in-shop tuo Gardenin valikoimaan vaihtelua. Tällä hetkellä esillä on ihana Klaus Haapaniemi & Co.

Garden Room esittelee Suomi-muodin uusia brändejä ja nousevia tulokkaita. Sen vaihtuva näyttely on pääasiassa vähemmän kaupallinen ja liikkuu enemmän muodin ja taiteen välimaastossa. Keväällä 2019 näytille ja myyntiin ovat tulossa Manniston, Rolf Ekrothin, ONAR Studiosin ja Maria Korkeilan mallistot.

Kehitysideoita:

Toivoisin, että Gardeniin avautuisi joku upea second hand -liike! Voisiko esim. WST myydä second hand Marimekko -kokoelmaansa siellä? Se olisi Suomi-muodin ytimessä ja hauska kombo kerrosta alempana sijaitsevan Marimekon kanssa. Valikoimaan voisi lisätä Gardenissa myytävien merkkien second hand -löytöjä.

Joku antikvariaatti (esim. suosikkini Hagelstam) voisi myös perustaa pienen osaston TRE <3 Nide yhteyteen. Jotain kiertotalouteen liittyvää olisi kiva nähdä, se sopisi jotenkin nykyaikaiseen liikekeskusajatteluun.

Lisäksi: 1. kerroksen Kämp Gallerian ulkoasun voisi freesata. Nyt se kalpenee auttamatta upean Gardenin rinnalla.

Gardenissa kuultua:

”Nii toi on se jolla on niitä ihania kasmirneuleita, mut ne maksaa kaikki jotain yli 300 euroo…”

”No eihän tämä nyt niin kummoinen ole, mitä kehuivat.”

”Mitä täällä niinku kuuluu tehdä? Mennää hei ottaa selfie nois hassuissa hatuissa!”

Ah well… Mukaviin Tunikoihin ja Käytännöllisiin Kenkiin ihastuneet hintakriittiset suomalaiskuluttajat eivät ehkä löydä välittömästi paikkaansa superupeassa Gardenissa, mutta ei se haittaa. Garden on tila, johon voi tulla ihastelemaan ja viettämään aikaa ilman ostopakkoa.

Voi vaikka kammeta itsensä kotisohvalta kahvittelemaan trendikkääseen Kuumaan ja ihmetellä ohi kiitävien pintaliitäjien superupeaa elämää. Se on ihan hauskaa – varsinkin näin upeassa paikassa.

Vinkkejä ikuisuusvaatteen hankintaan

Ikuisuusvaate on sellainen, jota ajattelee välittömästi käyttävänsä aina. Se puhuttelee jotain paljon syvempää tunnetta, kuin mieltymystä näyttää ajankohtaiselta tai viimeisimmän mikrotrendin mukaiselta. Se on kuin materialisoitunut pala omaa persoonaa.

Vaatteiden merkitystä itsensä ilmaisussa vähätellään aika paljon ja toisaalta tuputetaan näkemyksiä siitä, että jos on tietyntyyppinen ihminen, täytyy pukeutua tietyn lokeron mukaisesti. Se on aika tylsää, koska jokaisella on oma käsitys siitä, mikä on kaunista.

Oman estetiikan löytäminen on kuitenkin paljon kestävämpi pohja vaatteiden ostamiselle, kuin minkään ulkopuolisen tahon sanelemat tyylisäännöt. Kun tuntee oman tyylinsä ja tietää millaisia vaatteita omassa elämässä tulee oikeasti käytettyä, on helppo ostaa ikuisuusvaatteita. Kehitin viiden kohdan happotestin, jonka avulla on helppo arvioida kestääkö vaate kaapissa vuodesta toiseen.

Happotesti ikuisuusvaatteen hankintaan

Vaatteen malli on sellainen, ettei se hätkähdä vartalon muutoksia, koska elämä – anything could happen.

Materiaali on laadukas ja mahdollisimman kestävä, sitä voi huoltaa ja korjata. Jos vaate on nukkaantunut jo kaupassa, se tuskin kestää hyvännäköisenä vuosien käyttöä.

Muotokieli on ajaton ja henkilökohtaisen pukeutumistyylisi mukainen. Vaate on oikeasti sellainen, joka puhuttelee sinua sesongista toiseen.  

Käytännöllisyys, eli vaate soveltuu oikeasti juuri siihen elämään, jota elät, eikä mihinkään kuvitelmaan – huomioi siis ilmasto ja arkielämän realiteetit. Tietty joitain ikuisuusvaatteita käytetään harvemmin, mutta pääasiassa hyvä ohjenuora on miettiä, onko vaateelle käyttöä vähintään kerran viikossa.

Väri on kimurantimpi juttu ja voi muuttua ajan myötä. Meillä on ollut Äitin kanssa mielenkiintoisia keskusteluja siitä, miten ihmisen luonnolliset värit muuttuvat ikääntyessä ja vaikuttavat pukeutumisen väripalettiin. Uskon silti, että jokaisella on ne tietyt sävyt, jotka tuntuvat parhailta yllä. En itse osaa käyttää esim. sinistä, vaikka se periaatteessa sopisi minulle. Kaikki ikuisuusvaatteeni ovat mustia tai vihreän, ruskean ja keltaisen murretuimmista ääripäistä.  

Omia ikuisuusvaatteita

Arelan neonkeltainen Disa-neule on uniikki. Arela järjesti alkukeväästä kanta-asiakastilaisuuden, jossa sai ennakkotilata A/W’18 -mallistosta suosikkineuleensa haluamassaan värissä. Äiti sanoi osuvasti, että mulle sopii aina ne erikoisimmat värit, mutta neonkeltainen on itseasiassa ollut yllättävän helppo sävy. Se on erityisen hieno kaikkien murrettujen vihreiden ja ruskeiden kanssa.

Disaa saa muuten Arelalta nyt punaisena! Neonkeltaisena löytyy Laine- ja Vija-neuleet, sekä asusteita, joista tämä huppu on to die for. Arelan vaatteet on superajattomia ja niissä on aina parhaat värit. Lisäksi Arelalla on neuleille oma in house -huoltopalvelu, jos kasmirin huolto kotioloissa arveluttaa.

Marimekon Epoksi-nahkahousut ovat yllä ympäri vuoden, ainoana poikkeuksena viime kesän kuumimmat helteet. Keväällä ja kesällä nahka on ihanan viileää, talvella se ei päästä tuulta läpi ja alle mahtuu villakalsarit. Olen kaatunut nämä jalassa metron liukuportaissa ja toinen tasku jäi kerran kiinni tuolin käsinojaan ja repesi, mutta superpehmeää nahkaa on helppo korjata. Kuminauhavyötärön ansiosta paino voi vaihdella paljonkin, nämä istuvat aina. Varmaan planeetan täydellisimmät housut.

Cartier’n nahkakäsilaukku oli onnellinen sattuma Vestiaire Collectivessa. Olin katsellut samaa laukkua pienemmässä koossa, mutta sen kantohihna oli lyhyempi, eikä olisi siis riittänyt kropan ympäri. Pienempää mallia myytiin 500 eurolla, joten kun tämä tupsahti myyntiin alle kahdensadan, en epäröinyt sekuntiakaan. Laukkuun mahtuu kamera, läppäri, muistikirja ja kaikki muu tarpeellinen. Se on tyylikäs ja ajaton, ja vähän poikkeuksellinen – en tykkää siitä, että omat luottovaatteet kävelevät jatkuvasti kadulla vastaan.

3x Suppilovahverosesongin suosikkireseptit

Käytiin eilen suppilovahverometsällä ja saatiin 5 litran saalis! Se oli pitkälti tarkkasilmäisen siskontytön ja kokeneen sienestäjän (eli äitin) ansiota. Vilma rakastaa suppilovahveroita ja löytää niitä aika hyvin, mutta ehtii yleensä mussuttaa ne omiin suihinsa ennen kuin kukaan ehtii korin kanssa paikalle.

Suppilovahvero on aika ovela pikkusieni, koska se naamioituu taidokkaasti pudonneiden lehtien alle ja sammalmättäiden poimuihin. Sillä on ruskea lakki ja keltainen varsi ja se on nimensä mukaan suppilon muotoinen.

Suppilovahveroita löytää parhaiten kuusien suojaisista juurakoista ja kaatuneiden puiden läheltä. Se on siinä mielessä kiva kerättävä, että se kasvaa yleensä ryppäissä – jos onnistuu löytämään yhden, löytyy lisää ihan vierestä.

Suppilovahvero on superterveellinen sieni. Se sisältää mm. D-vitamiinia ja beetaklugaanikuituja, jotka hellii vatsaa, tasoittaa verensokeria ja alentaa kolesterolia! Lisäksi se sisältää jonkin verran proteiinia, mutta vain vähän energiaa ja on siksi superruokaa kasvissyöjille. 

Suppilovahveroissa on myös jonkun verran trehaloosia, eli sienisokeria, joka saattaa aiheuttaa joillekin vatsanväänteitä samalla tavalla kuin laktoosi-intoleranssi. Trehaloosi-intoleranssi on perinnöllinen siinä mielessä, että trehaloosia pilkkova entsyymi syntyy kromosomissa 11 sijaitsevassa TREH-geenissä, jonka mutaation uskotaan aiheuttavan intoleranssia. Supermielenkiintoista!

Suppilovahveron voi kypsentää suoraan ruoaksi ilman sen kummempia käsittelyjä, tai säilöä kuivaamalla tai pakastamalla. Kuivatessa sienen maku ja ravintoarvot säilyvät parhaiten, mutta se vaatii tietty hieman enemmän aikaa. Äiti osti pari vuotta sitten kuivurin ja nyt meillä on ihan hirveästi kuivattuja sieniä. Niitä on myös kiva antaa nätissä lasipurkissa joululahjaksi!

Kuivatut suppilovahverot säilyy tosi hyvin ja niistä on superhelppo tehdä ruokaa pitkin talvea. Niitä pehmitetään hetki vedessä ennen ruoanlaittoa, paistetaan sitten sipulin kanssa pannulla ja lisätään ruokaan. Omat suosikit on suppilovahverokeitto, -risotto ja -pasta:

Suppilovahverorisotto

Kuutioi iso sipuli ja kuullota se reilussa oliiviöljyssä kattilanpohjalla. Lisää 3-4 dl risottoriisiä ja paista kunnes se muuttuu läpinäkyväksi. Lisää 1-2dl dl valkoviiniä ja anna sen imeytyä riisiin. Lisää sitten litra kasvislientä desi kerrallaan, anna jokaisen desin imeytyä ennen seuraavan lisäämistä. Risotto saa jäädä melko märäksi. Lisää joukkoon 2-3 dl paistettuja suppilovahveroita ja desi raastettua grana padanoa tai parmesaania, sekä reilusti mustapippuria.

Suppilovahverokeitto

Kuullota iso, kuutioitu sipuli reilussa oliiviöljyssä kattilanpohjalla ja lisää n 2-3dlsieniä ja 2-3 rkl maissitärkkelystä. Paista hetki ja lisää 2dl ruokakermaa/kaurakermaa. Lisää sitten vettä vähän kerrallaan, ja pilko sekaan esim. puolikas paketti Koskenlaskijaa. Jos keitosta tulee liian juoksevaa, lisää tärkkelystä. Tarjoile saaristolaisleivän kanssa.  

Suppilovahveropasta

Kuullota iso, kuutioitu sipuli ja muutama murskattu valkosipulinkynsi reilussa oliiviöljyssä paistinpannulla ja lisää sienet. Keitä pasta, esim. 3 rullaa tagliatellea per syöjä. Sekoita kulhossa 1dl kermaa/syöjä, 1-2dl parmesaania ja 1 kananmuna/syöjä. Mausta seos mustapippurilla.  Kaada pasta ja kermaseos sienten sekaan paistinpannulle ja silppua joukkoon reilusti tuoretta persiljaa. Kuumenna ja sekoita, kunnes kananmuna alkaa kiinteytyä. Tarjoile välittömästi parmesaaniraasteen kanssa.

Vinkki! Hyödynnä kuivattujen suppilovahveroiden liotinvesi osana kasvislientä, pastan keitinvedessä tai keitossa. Suppilovahveroiden kaveriksi sopivat hyvin esim kanttarellit!

Luonnonkosmetiikan luottosuosikit

Olen siirtynyt käyttämään pelkkää luonnonkosmetiikkaa viimeisen kolmen vuoden aikana, koska synteettisen päivittäiskosmetiikan ja elintarvikkeiden sisältämien kemikaalien yhteisvaikutuksista ihmisen terveyteen tiedetään todella vähän.

Tärkeintä luonnonkosmetiikkaan siirtyessä on löytää luotettava myyjä, joka pystyy takaamaan, että tuotteet ovat eettisiä (vegaaninen, eläinkokeeton), eivätkä sisällä synteettisiä ainesosia, saati EU:n kieltämiä haitallisia kemikaaleja. Näin ei tarvitse itse ramboilla netin syövereissä syynäämässä, vaan voi luottaa ammattilaiseen, joka selvittää tuotteiden taustoja ja ainesosia työkseen.

Oma luottomyyjäni on alusta alkaen ollut suomalainen Jolie, jonka kattava valikoima luksusluonnonkosmetiikkaa ei petä koskaan.

Asioin itse Jolien kivijalassa Uudenmaankadulla, koska siellä saa aina niin asiantuntevaa palvelua, mutta koko valikoima löytyy kaikkine taustatietoineen myös Jolie Webshopista. Seuraavaksi Jolie avaa uuden myymälään marraskuussa valmistuvaan Gardeniin!

Hyvän myyjän löydyttyä, on tärkeää löytää omaan elämään ja omalle iholle sopivat luottotuotteet. Olen itse kosmetiikan suhteen minimalisti, enkä halua käyttää päivittäin montaa eri tuotetta. Siksi käyttöön valikoituu usein sellaisia tuotteita, joita voi käyttää useampaan tarkoitukseen.

Luottosuosikkeja, joita käytän päivittäin ovat:

Neal’s Yard Remedies, Avocado and VitaminE -yövoide. Tästä on parhaillaan menossa varmaan viides purkki! Superriittoisa yövoide, jonka jäljiltä iho on aamulla sileä ja kimmoisa. Tuoksu on raikas ja mieto. NYR:n tuotteissa on todella hyvä hinta-laatusuhde. Tähän on ihastunut myös parrakas puolikkaani.

Absolution, Addiction-kasvoöljy on ihan kuningatartuote. Aika hintava, mutta todella riittoisa! Lämmitän 3 tippaa käsissä ja levitän kasvoille aamuin illoin, tuoksu on huumaava. Löysin tämän kolmannen pulloni Zadaasta tosi edullisesti, koska tuoksu oli ollut myyjälle liian voimakas.

Absolution, La Brume Systemique -öljykasvovesi on korvaamaton osa päivittäistä ihonhoitorutiiniani. Käytän aamuin illoin ja naama olisi varmasti ihan koppura ilman tätä. Olen löytänyt nykyisen pullon edullisesti Zadaasta, mutta uutenakin hinta-laatusuhde on hyvä. Tällä myös miehen hyväksyntä!

Päivittäisten luottotuotteiden lisäksi on pari superluksustuotetta, joihin olen ihastunut peruuttamattomasti. Käytän niitä kerran viikossa, yleensä viikonloppuisin, kun käyn kynttilänvalossa suihkussa ja vietän pienen spa-hetken.

Rahua, Omega 9 -hiusnaamio tuoksuu älyttömän hyvältä. Annan sen seistä pesun jälkeen kosteissa hiuksissa noin vartin ja hiukset ovat käsittelyn jälkeen todella ravitun tuntuiset, mutta eivät lässähdä. Tykkään Rahuan muistakin tuotteista, mutta koska merkin perusshampookin maksaa 37 euroa, yritän ostaa niitä vain silloin, kun olen erityisesti hemmottelun tarpeessa.

May Lindström The Honey Mud-puhdistusvoide on ihan mieletön tuote. May Lindström on ainakin Jolien myymistä merkeistä kallein, mutta rahoilleen saa ehdottomasti vastinetta. Tykkään autenttisista, tummista tuoksuista ja purkkien upeus on ihan omaa luokkaansa. Voi käyttää puhdistusvoiteena tai naamiona, seassa hellästi kuorivia savirakeita.

Jotta kosmetiikankäyttöni olisi kaikin puolin kestävällä pohjalla, pidän myös tarkkaan huolen, että käytän edellisen tuotteen loppuun ennen kuin ostan uuden vastaavan.

Luonnonkosmetiikkabisnes on kasvanut viime vuosina huimaa tahtia ja uutuuksia tulee markkinoille kuin sieniä sateella, mutta ei tunnu kovin vastuulliselta ostella mielettömiä määriä kosmetiikkaa, joka jää aina uusien houkutuksien myötä kaappiin seisomaan.

Purnukoita pyöritellessä mietityttää myös kosmetiikan pakkausmateriaalit. Itken jouluisin verta, kun jengi ostaa lahjaksi kosmetiikkaa älyttömissä pakkauksissa, joissa ei ole muovia säästelty. 

Luonnonkosmetiikkakin on usein pakattu muoviin, mutta onneksi uusia innovaatioita syntyy jatkuvasti: kotimainen selluloosasta valmistettu Sulapac on täysin biohajoava kosmetiikkapakkaus, jonka kokeilu on aloitettu jo joissain Lumenen tuotteissa. Toivottavasti se saataisiin pian markkinoille laajemminkin!

Kun ympäristönsuojelusta tuli uskonnonkaltainen

Olen vellonut syvässä ilmastoahdistuksessa IPCC:n ilmastoraportin julkaisemisen jälkeen.

Eniten ärsyttää, että kaikki omat elämäntapajutut tuntuvat yhdentekevältä pikku puuhastelulta, kun pallon toisella syrjällä miljardikansat pistävät luonnonvaroja haisemaan ihan järjetöntä tahtia. Miten voi nykytieteen löydöstenkin jälkeen olla kokonaisia valtioita, jotka eivät ole kiinnostuneet ottamaan ilmastonmuutosta agendalleen?

Kun valtaosa ihmisistä viittaa kintaalla, tuntuu oma epätoivo ajoittain jopa nololta ja ehkä vähän hullulta. Kyseenalaistan itseni jatkuvasti, mutta seuraavan lämpökartan tai muoviroskaan tukehtuneen delfiinin eksyessä näkökenttääni ajattelen taas: eivät yksilön teot voi helvetti sentään olla yhdentekeviä! Silloin muiden välinpitämättömyys pistää vihaksi ja katson murhaavasti työkaveria, joka hakee lounaansa kertakäyttöastiaan.

Mietin tässä hiljattain, että ilmastonmuutoksen hidastamisesta on tullut uskonnonkaltainen. Se ei oikeastaan ole mikään ihme, koska onhan sekin aate, joka  toimii arvopohjana jokapäiväisille teoille (tosin jumaljutuista poiketen ihmisen kontribuutio ilmastonmuutokseen voidaan todistaa tieteellisesti).

Kuten uskonnossa, ympäristönsuojelussakin toimintaa ohjaa pelote siitä, että omat ja/tai muiden ihmisten vastuuttomat teot koituvat vääjäämättä koko ihmiskunnan tuhoksi. Rukoilun sijaan kerätään roskia luonnosta ja valmistetaan hartaasti omaa saippuaa. Muslimit vaeltavat Mekkaan, kristityt Jerusalemiin ja nollahukkaajat etsimässä kauppaa, josta saa pakkauksettomia vihanneksia.

Jokaisella teolla tähdätään muutokseen, kuljetaan jotain parempaa kohti ilman mitään todellista varmuutta siitä, että omilla teoilla on mitään merkitystä – mutta ainakin omatunto on niiden myötä puhtaampi.

Tässä kuvassa olen ristiretkeläinen - ploggaamassa styroksia merenrannasta. 

Kuten uskovaiset, suhtaudumme pimennossa kulkeviin kanssavaeltajiin joko ristiretkeläisen tai marttyyrin tavoin. Kärsimme autuaasti mokomien pölkkypäiden syntien edestä, tai yritämme väkipakolla käännyttää heidät tekemään oikein.

Tekopyhyys velloo, kun kaikki haluavat kuulua trendikkääseen nollahukkakulttiin ja kuten Raamattua tai Koraania, tulkitaan tätäkin elämäntapasäännöstöä sen mukaan, mikä sopii omiin tarkoitusperiin parhaiten. Julistetaan #zerowaste ja haetaan kaupasta luomulihaa omaan rasiaan – katumaasturilla.

Aina välillä uskoa oman puurtamiseen koetellaan – kuten minun nyt. Ei ole mitään takeita siitä, etteikö ihmiskunta marssisi kauniissa rivissä kohti pohjattoman kuilun reunaa, ja oma yrittämiseni saattaa olla yhtä naurettavaa kuin banaanikärpäsen räpiköinti tahmeassa viinissä.

Silti jatkan räpiköintiä, koska se tekee monista arkisista asioista merkityksellisiä. Tulee sellainen olo, että voin vaikuttaa edes vähän, vaikka omat puuhasteluni olisivat vain pisara myrskyävässä valtameressä. En odota mitään merkkiä siitä, että dystopia olisi vältetty. Enkä ihmettä, koska sitä odottaessa saattaa katkeroitua, eikä siihen ole varaa.

Päätän siis uskoa. Lujasti.

Ajatuksia satokauruokailusta

Tunnustus: monimutkainen ruoanlaitto saa  niskakarvani pystyyn.

"Kypsennä 47-asteiseksi, marinoi täydenkuun alla klo 2:17 asti ja suikaloi 0,27mm paksuisiksi". Ei kiitos, menee järki ja viimeisetkin sielun rippeet. En ehkä ole synnynnäinen minimalisti, mutta olen järkkymättä sitä mieltä, että keittiössä simple is sexy.

Rajoittuneeksi(kin) kutsutussa keittiöasenteessani on kuitenkin hyvä puolensa: satokausipainotteinen kasvisruokailu sopii minulle todella hyvin. Ostan kauppareissulla pääasiassa hedelmiä ja vihanneksia, ehkä kananmunia ja jotain juustoa, ja pärjäilen niillä iloisesti muutamankin viikon. I'm all about them basics.

Silloin harvoin kun haluan kokeilla jotain uutta, testaan reseptejä Alex Niemisen ja Riikka Sukulan keittokirjasta VEGE!, jossa jokaisen reseptisivun yläkulmaan on merkitty, milloin sen pääraaka-aine on satokaudessa.

Resepteissä ei pröystäillä tai hifistellä, vaan keskitytään ihan syötäväksi tarkoitettuun ruokaan (voitteko kuvitella), jonka ainesosat saa pääasiassa hevi-osastolta. Ei mitään puolikypsiä valkosipulietikassa freesattuja viiriäisenmunia anaskirsikkahöysteellä. 

Tykkään myös erityisesti siitä, miten S-ryhmä laittaa satokausikalenterin mukaan ajankohtaisia hedelmiä ja vihanneksia  isosti esille. Käyn monesti näillä laareilla ensin ja täydennän ostoskoria löytöjen mukaan.

Satokausiruokailu on kivaa, koska satokausia seuraamalla saa kaikki hedelmät ja vihannekset aina silloin, kun ne ovat sekä maukkaimmillaan että edullisimmillaan!

Satokausien noudattaminen on tietty myös ekologista, koska kasvisten tuottaminen niiden luonnollisen sesongin aikana kuluttaa vähemmän energiaa. Jopa ulkomailta tuleva hedelmä on satokautenaan ekologisempi ostos kuin moni kotimainen vihannes, koska Suomessa erityisesti talvisin kaikki täytyy kasvattaa kasvihuoneessa keinovalon avulla (siksi mikään ei maistu miltään).

Satokaudessa parhaillaan: viikunat, ah nam. 

Kannattaa myös muistaa, että satokausiruokailu vähentää hävikkiä, koska jos kauppiaat pystyvät luottamaan sesonkikasvisten menekkiin, he eivät turhaan pyri tarjoamaan sesongin ulkopuolisia kasviksia (kuka esim. oikeasti tarvitsee vesimelonia tammikuussa?). Kun kysyntä pystytään kohdistamaan paremmin, hävikkiä syntyy huomattavasti vähemmän. 

Satokausiruokailu on yksi niistä ikiaikaisista asioista, jotka on keksitty viime vuosina uudelleen - vaikka on täysin järjenvastaista, että se pääsi ikinä edes unohtumaan. Mielestäni tämä kertoo ennen kaikkea siitä, miten vieraantunut nykyihminen on luonnosta ja syömänsä ruoan alkulähteestä. 

Ajatus on surullinen, mutta selittää esimerkiksi sen, miksi kasvisten syöminen on monelle ylivoimaisen vaikeaa. Kaupasta ostetaan leivän päälle lähinnä kurkkua ja tomaattia, jotka eivät Suomessa maistu syyskuusta toukokuuhun yhtään miltään. Ihmekös, jos ajatus kasviksilla elämisestä tuntuu nihkeältä.

Tykkään itse hirmuisesti siitä, että jokaiselle vuodenajalle tulee satokausien myötä oma maku-ulottuvuutensa. Loppusyksy ja alkutalvi maistuvat juureksilta, eikä matalalta paistavaan aurinkoon ja kirpeään ilmaan sovi edes ajatus siitä vesimelonista. 

Kun kaikkea ei ole saatavilla koko ajan, oppii arvostamaan enemmän niitä hetkiä, kun saa esim. kesän ensimmäiset mansikat. Tai syksyn ensimmäiset persimonit, koska persimon ja sinihomejuusto I could die. Ehkä kaikkein eniten odotan silti joulunajan appelsiineja. Aurinkohedelmä kaamoksen keskellä on yksi parhaista jutuista, mitä tiedän.

Kuukausi ostamatta mitään: mitä opin?

 Kuukausi ostamatta mitään alkoi todella hyvin. Ostamisesta pidättäytyminen toimi samalla tavalla kuin mikä tahansa detox; olo oli kevyt, fiilis määrätietoinen – teen tämän oman hyvinvointini vuoksi.

Kahtena ensimmäisenä viikkona sain ruokaostokset puristettua minimiin. Söin joka päivä hyvin ja olin aika yllättynyt miten pienellä rahasummalla pärjäsin, kun suunnittelin ateriat aina sen mukaan, mitä kotoa jo löytyi. Ei hävikkiä, rahaa säästyi. Winning.

Sitten, kuun puolivälissä, kävin hakemassa miehelle Kimi Räikkösen elämänkerran Nide kirjakaupasta. En ostanut itselleni mitään (tämä on minulta kirjakaupassa saavutus), enkä edes ”eksynyt” viereiseen Hagelstamin antikvariaattiin (vielä suurempi saavutus).

Mutta matkalla kotiin kävelin Fredan UFF:n ohi ja ennen kuin huomasinkaan, kävelin jo UFF:sta ulos currynkeltainen hamepuku mukanani.

Sitten uudelleen. Viisi päivää ennen haasteen päättymistä kävin TRE:ssä ostamassa työporukan yhteistä läksiäislahjaa työkaverille. Häkeltyneenä kävelin myymälästä ulos uusi koristetyyny kainalossani.

Voisin kirjoittaa loputtomasti perusteluja molempien ostosten puolesta, mutta ei minun tarvitse. En kadu kumpaakaan ostosta. Askarruttaa lähinnä se, että ostamisesta on tullut – jos ei nyt täysin kontrolloimaton – niin vähintään syvälle iskostunut, puoliautomaattinen tapa.

Pidän tuosta, se ei maksa kohtuuttomasti, ostan sen. Ka-ching. Olemassaoloni täydentyi taas yhdellä tavaralla.

Miksi ajatusmalli on ongelmallinen?

Pääasiassa siksi, että kulutamme liikaa (aloitin haasteen maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivänä). Maapallo ei yksinkertaisesti kestä kulutustahtiamme ja mielestäni olisi tärkeää, että jokainen olisi hetken ostamatta mitään ja punnitsisi tarkkaan, mitä oikeasti tarvitsee.

Lisäksi halusin tarkkailla syitä oman ostamisen takana – päätänkö tosiaan itse siitä mitä tarvitsen vai saneleeko nämä ”tarpeet” joku muu? Ostanko tarpeeseen, vai jostain aivan muusta syystä?

En ole vieläkään ihan varma siitä, miksi ostan. Pidän kauniista tavaroista ihan hirmuisesti, mutta mielestäni on myös surullista, että tavara määrittelee meitä. Olisi palkitsevampaa rakentaa omaa identiteettiään ensisijaisesti taitojen ja osaamisen kautta.

Mitä opin?

Ensimmäinen kuukausi ostamatta mitään meni ihan rehellisesti päin mäntyä. Sen päätyttyä olen ostanut kaikenlaista. Haluan kuitenkin yrittää uudestaan, koska pyrin tietoisesti kohti minimalistisempaa, yksinkertaisempaa elämää. Elämää, jossa en tunne himoa tavaraa kohtaan, eikä se määritä minua.

En tiedä, olisiko järkevintä olla seuraavaksi taas ostamatta mitään, koska on selvää, että yhden asian ostaminen toimii helposti porttina toiselle. Toisaalta haluaisin mieluummin tehdä pieniä muutoksia kulutuskäyttäytymiseeni, koska aina välillä ostopäätöksillään voi myös tukea asioita, joihin uskoo (esim. laadukas vaateharja tai suomalainen perheyritys).

Parhaat aseeni kulutushysteriaa vastaan ovat lukeminen ja käsillä tekeminen, joten ehkä keskityn loppuvuoden niihin täydellä tarmolla. Ehkä jatkuva uutuudentarve tukehtuu hiljaa omaan mahdottomuuteensa, ehkä huomaan muutaman kuukauden päästä todella uskovani pientä ääntä sisälläni, joka toistelee et tarvitse mitään.

Sen opin, että tyytyminen on tylsää vain niin kauan kunnes huomaa, että uudesta on tehnyt ihmeellisen, jännittävän ja tarpeellisen joku aivan muu kuin minä itse. 

Zero waste ruokapäiväkirja: omenapiirakka

Hävikkiviikko on täällä! Sen kunniaksi aloitan zero waste -ruokapäiväkirjan. Päiväkirjan tarkoituksena on jakaa hetkiä omasta arjestani, jolloin olen onnistunut kokkailemaan pilaantumisuhan alla olevista ruoka-aineista aterian – eli ehkäisemään ruokahävikkiä.

Yleisö siellä ruudun toisella puolella voi käyttää reseptejä omiin tarkoituksiinsa kuten parhaaksi näkee. Ehkä ne inspiroivat käyttämään omasta jääkaapista ne nahistuneet vihannekset ja leivänkannikat (toivottavaa), ehkä otat vain reseptit muistiin (myös erittäin ok).  

Ensimmäinen resepti on omenapiirakka. Kovin moni omenapuun omistaja on nimittäin tänä syksynä tuskaillut, että omenoita tulee niin paljon, että niitä joutuu kantamaan kompostiin. Se on vähän sääli, koska kotimaiset satokauden antimet ovat sitä ympäristöystävällisintä ruokaa ja olisi tietenkin hienoa, jos söisimme syksyllä niitä ulkomailta laivattavien hedelmien sijaan.

Poimin omat omenani aamulenkillä, kun huomasin naapurin omenapuun pudottaneen niitä heidän aitansa ”kaupungin puolelle”. Tuumin, että turhaan ne siinä mätänevät, mutta puun omistaja totesi ohi kävellessään kryptisesti, että ”puusta ei taida enää yltää keräämään”. Olin siis ehkä omenavarkaissa!

(Pihan puolelle oli pudonnut kolmesta puusta niin paljon satoa, että sen hyödyntämiseksi täytyisi pyörittää mehumaijaa ja hillolinkoa ainakin viikko. Onko ok kerätä tällaisessa tilanteessa tavallaan luvatta toisen omenia?)

Omaa ylimääräistä omenasatoaan kannattaa viedä vaikka töihin (kerrostaloissa asuvat kiittävät), hevostalleille, tai tarjota naapureille!

Leivon ehkä kaksi kertaa vuodessa, koska en juurikaan välitä makeista asioista. Siksi tässäkin reseptissä on paljon voita ja vähän sokeria. Silloin harvoin, kun sokeria johonkin laitan, käytän kookossokeria valkoisen sijaan. Siinä on kiva kanelinen maku, mutta terveyseroista en osaa sanoa.  

Omenapiirakka

150g voita/margariinia

1dl kaurahiutaleita

3dl vehnäjauhoja

3rkl kookossokeria (joissain resepteissä on 1,5dl mitä ihmettä?!?)

Kananmuna

Vajaa 1dl vettä

5-7 omenaa

Lohko omenat ja voitele piirakkavuoka valmiiksi. Sekoita keskenään sulatettu voi ja kookossokeri. Lisää hiljalleen jauhot ja kaurahiutaleet. Ota noin 0,5dl taikinaa sivuun, se ripotellaan lopuksi piirakan päälle. Lisää taikinakulhoon kananmuna ja vesi. Taikina on tässä vaiheessa valuvaa, mutta ei litkua.

Kaada taikina voideltuun vuokaan ja asettele omenalohkot sen päälle. Murustele omenoiden päälle sivuun otettu taikina ja ripottele pintaan kanelia (ja sokeria, jos omenalajike on kovin hapan). Paista 200-asteessa noin puoli tuntia. Tarjoile vaniljajäätelön tai Oatlyn vaniljakastikkeen kanssa.

Ruokahävikin ehkäiseminen – 7 vinkkiä

Ruokahävikin ehkäiseminen on yksi zero waste -syyskuun ja ylipäänsä kestävämmän arjen peruspilareista. Ruoan valmistaminen ja kuljettaminen aiheuttavat huomattavasti päästöjä, ja jos ruoka sitten heitetään pois, ovat kaikki päästöt syntyneet ihan turhaan. Siksi ruokahävikin ehkäisy on ennen kaikkea ympäristöteko – mutta se on tietty myös taloudellista.

Luonnonvarakeskus LUKE:n mukaan suomalainen heittää noin 23 kiloa syömäkelpoista ruokaa roskiin joka vuosi. Kotitalouksien tuottama vuotuinen ruokahävikki, 120-160 miljoonaa kiloa (30 % kokonaishävikistä), on suurempi kuin teollisuuden (20 %), ravitsemuspalveluiden (20 %) ja kaupan (18 %). Suomalaisten ostamasta ruoasta 10-15 % päätyy jätteeksi joka vuosi ja ruokahävikin aiheuttama taloudellinen tappio henkilöä kohti on arviolta 125 euroa. Kaikki aika älyttömiä lukuja.

Kukaan ei varmasti halua ehdoin tahdoin heittää ruokaa roskiin, mutta voi olla haastavaa hahmottaa, miksi ja miten ruokahävikkiä syntyy omassa arjessa. Keräsin siis listaksi muutamia vinkkejä, joiden avulla olen saanut oman ruokahävikkini kuriin.

Tee jääkaapin oveen ruokahävikkilista. Se auttaa hahmottamaan millaiset ruoat päätyvät kotonasi roskiin ja sen avulla on helpompi miettiä, miten juuri omaa ruokahävikkiä kannattaa lähteä vähentämään.

Katso jääkaappiin, ennen kuin lähdet kauppaan. Mieti miten saisit siellä olevat ruoka-aineet hyödynnettyä, jotta ne eivät pääse pilaantumaan. Tämä on vähän itsestäänselvyys, mutta empiirisen tutkimukseni mukaan pääsyy ruokahävikin syntymiselle.

Suunnittele ruoat etukäteen. Suunnittelen itse noin viikon ruoat etukäteen, mutta yhtä hyvin voi suunnitella kolmen tai viiden päivän ruoat ja käydä kaupassa sen mukaan – mikä tahansa sopii arkeesi parhaiten. Kun olet suunnitellut mitä syöt, ostat todennäköisemmin vain asioita, joita tarvitset eikä ruokahävikkiä pääse syntymään.

Pidä muutamaa luottoainesta aina kaapissa. On ruoka-aineita, joiden avulla on helppo laittaa melkein mistä vaan maukas ateria. Meillä on aina kaapissa kuivalinssejä, kesäkurpitsaa, porkkanaa, kananmunia, kaurahiutaleitä, kauramaitoa, tomaattimurskaa, sipulia, fetaa tai parmesaania, vehnäjauhoja (=pizza), ja pakastimessa muutama banaani. Mitkä sinun luottoaineksesi voisivat olla? Suosi pitkään säilyviä juttuja!

Hanki pari hyvää keittokirjaa. Keittokirjoista on helppo hakea inspiraatiota niihin hetkiin, kun jääkaapissa on se pilaantuva munakoiso, eikä yhtään ajatusta miten sen voisi käyttää. Oma suosikkini on Alex Niemisen ja Riikka Sukulan VEGE, jonka reseptit ovat maukkaita ja yksinkertaisia.¨

Katso, maista ja haista ruokaa, jonka parasta ennen -päivämäärä on jo mennyt, se ei välttämättä ole pilalla! Esim. leivässä, kananmunissa ja maitotuotteissa on tosi varovaiset käyttöpäivämäärät.

Ota evääksi ja pakasta se, mitä päivälliseltä jää yli. Jos ruoanlaitto ei ole lähellä sydäntä tai sille ei tahdo löytyä aikaa, on näppärää tehdä kerralla reilummin ja syödä samaa ruokaa kolmena päivänä peräkkäin.

Äiti on ruokahävikkisankarini, koska on opettanut, ettei ruokaa saa heittää pois. Tässä Äitin kuivaamia kaneliomenalastuja, joita syön kun kirjoitan tai luen, best!

Nykyajan yltäkylläisessä arjessa ruoasta on varaa nurista ja valittaa, kun sitä on saatavilla niin määrättömästi, kellon ympäri. Me kaikki haluamme elämäämme vain maukasta ruokaa, se on selvä, mutta samalla ruokastandardimme ovat nousseet kestämättömälle tasolle. Koska kellään meistä ei ole koskaan ollut oikeasti nälkä, syömistä ohjaavat pääasiassa mieliteot ja ruokatrendit.

Joskus paluu perusasioiden ja vähän vaatimattomampien juttujen äärelle katkaisee kierteen. Sitä huomaa, että jaha, keitetty peruna olikin voin kanssa näin hyvää. Nahistuneet kasvikset maistuvat ihanilta, kun niitä käyttää vähän pannulla. Tomaattimurskapurkilla saa ihmeitä aikaan ja kananmunista saa hyvän munakkaan, vaikka niiden päiväys onkin mennyt jo kolme päivää sitten. Säästyy rahaa ja tulee hyvä mieli, kun ruokaa ei tarvitsekaan heittää pois.

Joskus voi käydä niin hauskasti, että hävikkiruuista kokkaillessa keksii ihan uuden suosikkireseptin. Minulle on käynyt näin nyt viimeisten kuukausien aikana todella usein, kun olen keskittynyt käyttämään mitä jääkaapista milloinkin löytyy. Seuraavaksi siis tulossa reseptejä Zero waste -ruokapäiväkirjan hengessä!

Jos teillä on joku juttu, mikä menee kaapissa toistuvasti pilalle niin vinkatkaa, keksitään sille joku hyvä resepti.

Svenskt Tenn Didrichsenissä

 

Didrichsenin taidemuseo avasi Svenskt Tenn -näyttelynsä toukokuun lopulla ja kävin tutustumassa siihen jo kesäkuun alussa, mutta on ollut vaikea saada jotain niin ikonista ahdettua yhteen tekstiin. Nyt oli pakko – näyttely on esillä enää tämän viikon.

Luonnosta lainattu muotokieli ja kirkkaat värit ovat Svenskt Tennin huonekalujen, esineiden ja kankaiden kulmakivi. Ja se on ihanaa! En lämpene yhtään hillityille mustavalkoisille kodeille, joita sisustuslehdet ovat pullollaan. Ne ovat jotenkin liian kontrolloituja, kalskeita ja torjuvia – ihan kuin niissä asuva ihminen ei haluaisi päästää ketään lähelleen, eikä paljastaa itsestään liikaa.

Svenskt Tennin esineissä viehättää ennen kaikkea niiden välittömyys ja autenttisuus. Ne ovat teeskentelemättömän veikeitä ja rempseitä, silti omalla tavallaan hienostuneita klassikoita. Moni Svenskt Tennin tuotteista on alun perin suunniteltu vuosikymmeniä sitten – silti ne hivelevät silmää edelleen.

Josef Frankin suunnittelema talo on juuri nyt unelma-asuntoni. Rakennuttaisin sen kukkulalle ja pihalle kasvimaan, tai ainakin kasvihuoneen. 

Äiti tutkii mohairviltin sidoksia, parasta museoseuraa!

Svenskt Tennin pääsuunnittelija, itävaltalainen arkkitehti Josef Frank, kehitteli omansalaisen modernismin, jossa mukavuus, kodikkuus ja väririkkaus ovat keskiössä. Frankin vapaa, taiteellinen tyylisuunta on upean rajoittumaton. Hän vastusti ajalleen tyypillistä pragmaattisuutta ja kyseenalaisti mm. ranskalaisarkkitehti Le Corbusierin ajatukset, joiden mukaan talo olisi ”asumiseen tarkoitettu kone”.

Juutalainen Frank oli jo 50-vuotias paetessaan 30-luvulla kotimaansa kasvavaa natsivaltaa, mutta ehti silti luoda Ruotsissa kansainvälisen uran, jolla tulee aina olemaan valtava merkitys Ruotsin muotoiluhistoriassa. Mikä elämä!

Otteita Josef Frankin piiroksista.

Haaveilen Svenskt Tennin vihreästä ja sinapinkeltaisesta kukkaruukusta, ne ovat aika kohtuuhintaiset, mutta täytyy ensin keksiä mihin ne sijoittaisi asukkeineen - olohuoneen viidakkoon ei enää mahdu. 

Estrid Ericson miehensä kanssa, mikä koti!

Vähintään yhtä merkittävä rooli (ja varmasti jännittävä elämä!) Svenskt Tennin menestystarinassa on sen perustajalla Estrid Ericsonilla. Ericson perusti Svenskt Tennin, alun perin pienen tinaesineliikkeen, Tukholmassa vuonna 1924 ollessaan kolmekymppinen.

Ericson on sanonut, ettei ollut tuolloin ”mitenkään erityisen käytännöllinen tai maailmallinen, mutta luotti täysin niihin jokseenkin epävarmoihin tulevaisuudennäkymiin, joita hyvä maku voisi hänelle turvata”. Intohimoinen asenne ja tinkimättömyys kantoivat pitkälle aikana, jolloin naisten yrittäjyys ei vielä ollut ihan jokapäiväinen asia. Ericson johti Svenskt Tenniä yli 50 vuotta, 1970-luvulle asti.

Ihana kuva Estrid Ericsonista ja Josef Frankista! 

Didrichsenin tyylikkäisiin tiloihin Svenskt Tennin esineet sopivat erityisen hyvin – etenkin siksi, että Didrichsen on kotimuseo. Rikas värimaailma saa vastapainoa Didrichsenin tummasävyisestä, linjakkaasta eleganssista, eikä olisi tuntunut yhtään sopimattomalta lysähtää korituoliin tai kirjastonurkkauksen divaaniin (en lysähtänyt, mutta mieli teki).  

Värikylläiset kankaat ja messinkivalaisimet olivat siis upeita, mutta näyttelyn parasta antia olivat kuitenkin Svenskt Tennin voimakaksikosta otetut valokuvat. Niistä välittyy heidän elinaikansa hitaus ja rattoisuus – se ajatus, että koti on asumista, ei kulisseja varten.

Että koti on jotenkin irrallaan muusta, hyvällä tavalla muuttumaton ja turvallinen. Se ei ole projekti, jonka voi saada valmiiksi. Ei osoitus kurinalaisuudesta tai täydellisyydestä. Se elää, on inhimillinen ja omalla tavallaan kaunis.

Sellaisen kodin haluaisin itsekin rakentaa.