Sunday, 14 October 2018

Kun ympäristönsuojelusta tuli uskonnonkaltainen


Olen vellonut syvässä ilmastoahdistuksessa IPCC:n ilmastoraportin julkaisemisen jälkeen.

Eniten ärsyttää, että kaikki omat elämäntapajutut tuntuvat yhdentekevältä pikku puuhastelulta, kun pallon toisella syrjällä miljardikansat pistävät luonnonvaroja haisemaan ihan järjetöntä tahtia. Miten voi nykytieteen löydöstenkin jälkeen olla kokonaisia valtioita, jotka eivät ole kiinnostuneet ottamaan ilmastonmuutosta agendalleen?

Kun valtaosa ihmisistä viittaa kintaalla, tuntuu oma epätoivo ajoittain jopa nololta ja ehkä vähän hullulta. Kyseenalaistan itseni jatkuvasti, mutta seuraavan lämpökartan tai muoviroskaan tukehtuneen delfiinin eksyessä näkökenttääni ajattelen taas: eivät yksilön teot voi helvetti sentään olla yhdentekeviä! Silloin muiden välinpitämättömyys pistää vihaksi ja katson murhaavasti työkaveria, joka hakee lounaansa kertakäyttöastiaan.


Mietin tässä hiljattain, että ilmastonmuutoksen hidastamisesta on tullut uskonnonkaltainen. Se ei oikeastaan ole mikään ihme, koska onhan sekin aate, joka  toimii arvopohjana jokapäiväisille teoille (tosin jumaljutuista poiketen ihmisen kontribuutio ilmastonmuutokseen voidaan todistaa tieteellisesti).

Kuten uskonnossa, ympäristönsuojelussakin toimintaa ohjaa pelote siitä, että omat ja/tai muiden ihmisten vastuuttomat teot koituvat vääjäämättä koko ihmiskunnan tuhoksi. Rukoilun sijaan kerätään roskia luonnosta ja valmistetaan hartaasti omaa saippuaa. Muslimit vaeltavat Mekkaan, kristityt Jerusalemiin ja nollahukkaajat etsimässä kauppaa, josta saa pakkauksettomia vihanneksia.

Jokaisella teolla tähdätään muutokseen, kuljetaan jotain parempaa kohti ilman mitään todellista varmuutta siitä, että omilla teoilla on mitään merkitystä – mutta ainakin omatunto on niiden myötä puhtaampi.

Tässä kuvassa olen ristiretkeläinen - ploggaamassa styroksia merenrannasta. 


Kuten uskovaiset, suhtaudumme pimennossa kulkeviin kanssavaeltajiin joko ristiretkeläisen tai marttyyrin tavoin. Kärsimme autuaasti mokomien pölkkypäiden syntien edestä, tai yritämme väkipakolla käännyttää heidät tekemään oikein.

Tekopyhyys velloo, kun kaikki haluavat kuulua trendikkääseen nollahukkakulttiin ja kuten Raamattua tai Koraania, tulkitaan tätäkin elämäntapasäännöstöä sen mukaan, mikä sopii omiin tarkoitusperiin parhaiten. Julistetaan #zerowaste ja haetaan kaupasta luomulihaa omaan rasiaan – katumaasturilla.

Aina välillä uskoa oman puurtamiseen koetellaan – kuten minun nyt. Ei ole mitään takeita siitä, etteikö ihmiskunta marssisi kauniissa rivissä kohti pohjattoman kuilun reunaa, ja oma yrittämiseni saattaa olla yhtä naurettavaa kuin banaanikärpäsen räpiköinti tahmeassa viinissä.

Silti jatkan räpiköintiä, koska se tekee monista arkisista asioista merkityksellisiä. Tulee sellainen olo, että voin vaikuttaa edes vähän, vaikka omat puuhasteluni olisivat vain pisara myrskyävässä valtameressä. En odota mitään merkkiä siitä, että dystopia olisi vältetty. Enkä ihmettä, koska sitä odottaessa saattaa katkeroitua, eikä siihen ole varaa.

Päätän siis uskoa. Lujasti.

Tuesday, 25 September 2018

Ajatuksia satokauruokailusta


Tunnustus: monimutkainen ruoanlaitto saa  niskakarvani pystyyn.

"Kypsennä 47-asteiseksi, marinoi täydenkuun alla klo 2:17 asti ja suikaloi 0,27mm paksuisiksi". Ei kiitos, menee järki ja viimeisetkin sielun rippeet. En ehkä ole synnynnäinen minimalisti, mutta olen järkkymättä sitä mieltä, että keittiössä simple is sexy.

Rajoittuneeksi(kin) kutsutussa keittiöasenteessani on kuitenkin hyvä puolensa: satokausipainotteinen kasvisruokailu sopii minulle todella hyvin. Ostan kauppareissulla pääasiassa hedelmiä ja vihanneksia, ehkä kananmunia ja jotain juustoa, ja pärjäilen niillä iloisesti muutamankin viikon. I'm all about them basics.

Silloin harvoin kun haluan kokeilla jotain uutta, testaan reseptejä Alex Niemisen ja Riikka Sukulan keittokirjasta VEGE!, jossa jokaisen reseptisivun yläkulmaan on merkitty, milloin sen pääraaka-aine on satokaudessa.

Resepteissä ei pröystäillä tai hifistellä, vaan keskitytään ihan syötäväksi tarkoitettuun ruokaan (voitteko kuvitella), jonka ainesosat saa pääasiassa hevi-osastolta. Ei mitään puolikypsiä valkosipulietikassa freesattuja viiriäisenmunia anaskirsikkahöysteellä

Tykkään myös erityisesti siitä, miten S-ryhmä laittaa satokausikalenterin mukaan ajankohtaisia hedelmiä ja vihanneksia  isosti esille. Käyn monesti näillä laareilla ensin ja täydennän ostoskoria löytöjen mukaan.

Satokausiruokailu on kivaa, koska satokausia seuraamalla saa kaikki hedelmät ja vihannekset aina silloin, kun ne ovat sekä maukkaimmillaan että edullisimmillaan!

Satokausien noudattaminen on tietty myös ekologista, koska kasvisten tuottaminen niiden luonnollisen sesongin aikana kuluttaa vähemmän energiaa. Jopa ulkomailta tuleva hedelmä on satokautenaan ekologisempi ostos kuin moni kotimainen vihannes, koska Suomessa erityisesti talvisin kaikki täytyy kasvattaa kasvihuoneessa keinovalon avulla (siksi mikään ei maistu miltään).

Satokaudessa parhaillaan: viikunat, ah nam. 

Kannattaa myös muistaa, että satokausiruokailu vähentää hävikkiä, koska jos kauppiaat pystyvät luottamaan sesonkikasvisten menekkiin, he eivät turhaan pyri tarjoamaan sesongin ulkopuolisia kasviksia (kuka esim. oikeasti tarvitsee vesimelonia tammikuussa?). Kun kysyntä pystytään kohdistamaan paremmin, hävikkiä syntyy huomattavasti vähemmän. 

Satokausiruokailu on yksi niistä ikiaikaisista asioista, jotka on keksitty viime vuosina uudelleen - vaikka on täysin järjenvastaista, että se pääsi ikinä edes unohtumaan. Mielestäni tämä kertoo ennen kaikkea siitä, miten vieraantunut nykyihminen on luonnosta ja syömänsä ruoan alkulähteestä. 

Ajatus on surullinen, mutta selittää esimerkiksi sen, miksi kasvisten syöminen on monelle ylivoimaisen vaikeaa. Kaupasta ostetaan leivän päälle lähinnä kurkkua ja tomaattia, jotka eivät Suomessa maistu syyskuusta toukokuuhun yhtään miltään. Ihmekös, jos ajatus kasviksilla elämisestä tuntuu nihkeältä.

Tykkään itse hirmuisesti siitä, että jokaiselle vuodenajalle tulee satokausien myötä oma maku-ulottuvuutensa. Loppusyksy ja alkutalvi maistuvat juureksilta, eikä matalalta paistavaan aurinkoon ja kirpeään ilmaan sovi edes ajatus siitä vesimelonista. 

Kun kaikkea ei ole saatavilla koko ajan, oppii arvostamaan enemmän niitä hetkiä, kun saa esim. kesän ensimmäiset mansikat. Tai syksyn ensimmäiset persimonit, koska persimon ja sinihomejuusto I could die. Ehkä kaikkein eniten odotan silti joulunajan appelsiineja. Aurinkohedelmä kaamoksen keskellä on yksi parhaista jutuista, mitä tiedän.


Sunday, 16 September 2018

Kuukausi ostamatta mitään: mitä opin?



 Kuukausi ostamatta mitään alkoi todella hyvin. Ostamisesta pidättäytyminen toimi samalla tavalla kuin mikä tahansa detox; olo oli kevyt, fiilis määrätietoinen – teen tämän oman hyvinvointini vuoksi.

Kahtena ensimmäisenä viikkona sain ruokaostokset puristettua minimiin. Söin joka päivä hyvin ja olin aika yllättynyt miten pienellä rahasummalla pärjäsin, kun suunnittelin ateriat aina sen mukaan, mitä kotoa jo löytyi. Ei hävikkiä, rahaa säästyi. Winning.

Sitten, kuun puolivälissä, kävin hakemassa miehelle Kimi Räikkösen elämänkerran Nide kirjakaupasta. En ostanut itselleni mitään (tämä on minulta kirjakaupassa saavutus), enkä edes ”eksynyt” viereiseen Hagelstamin antikvariaattiin (vielä suurempi saavutus).

Mutta matkalla kotiin kävelin Fredan UFF:n ohi ja ennen kuin huomasinkaan, kävelin jo UFF:sta ulos currynkeltainen hamepuku mukanani.

Sitten uudelleen. Viisi päivää ennen haasteen päättymistä kävin TRE:ssä ostamassa työporukan yhteistä läksiäislahjaa työkaverille. Häkeltyneenä kävelin myymälästä ulos uusi koristetyyny kainalossani.

Voisin kirjoittaa loputtomasti perusteluja molempien ostosten puolesta, mutta ei minun tarvitse. En kadu kumpaakaan ostosta. Askarruttaa lähinnä se, että ostamisesta on tullut – jos ei nyt täysin kontrolloimaton – niin vähintään syvälle iskostunut, puoliautomaattinen tapa.

Pidän tuosta, se ei maksa kohtuuttomasti, ostan sen. Ka-ching. Olemassaoloni täydentyi taas yhdellä tavaralla.


Miksi ajatusmalli on ongelmallinen?

Pääasiassa siksi, että kulutamme liikaa (aloitin haasteen maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivänä). Maapallo ei yksinkertaisesti kestä kulutustahtiamme ja mielestäni olisi tärkeää, että jokainen olisi hetken ostamatta mitään ja punnitsisi tarkkaan, mitä oikeasti tarvitsee.

Lisäksi halusin tarkkailla syitä oman ostamisen takana – päätänkö tosiaan itse siitä mitä tarvitsen vai saneleeko nämä ”tarpeet” joku muu? Ostanko tarpeeseen, vai jostain aivan muusta syystä?

En ole vieläkään ihan varma siitä, miksi ostan. Pidän kauniista tavaroista ihan hirmuisesti, mutta mielestäni on myös surullista, että tavara määrittelee meitä. Olisi palkitsevampaa rakentaa omaa identiteettiään ensisijaisesti taitojen ja osaamisen kautta.


Mitä opin?

Ensimmäinen kuukausi ostamatta mitään meni ihan rehellisesti päin mäntyä. Sen päätyttyä olen ostanut kaikenlaista. Haluan kuitenkin yrittää uudestaan, koska pyrin tietoisesti kohti minimalistisempaa, yksinkertaisempaa elämää. Elämää, jossa en tunne himoa tavaraa kohtaan, eikä se määritä minua.

En tiedä, olisiko järkevintä olla seuraavaksi taas ostamatta mitään, koska on selvää, että yhden asian ostaminen toimii helposti porttina toiselle. Toisaalta haluaisin mieluummin tehdä pieniä muutoksia kulutuskäyttäytymiseeni, koska aina välillä ostopäätöksillään voi myös tukea asioita, joihin uskoo (esim. laadukas vaateharja tai suomalainen perheyritys).

Parhaat aseeni kulutushysteriaa vastaan ovat lukeminen ja käsillä tekeminen, joten ehkä keskityn loppuvuoden niihin täydellä tarmolla. Ehkä jatkuva uutuudentarve tukehtuu hiljaa omaan mahdottomuuteensa, ehkä huomaan muutaman kuukauden päästä todella uskovani pientä ääntä sisälläni, joka toistelee et tarvitse mitään.

Sen opin, että tyytyminen on tylsää vain niin kauan kunnes huomaa, että uudesta on tehnyt ihmeellisen, jännittävän ja tarpeellisen joku aivan muu kuin minä itse. 

Wednesday, 12 September 2018

Zero waste ruokapäiväkirja: omenapiirakka


Hävikkiviikko on täällä! Sen kunniaksi aloitan zero waste -ruokapäiväkirjan. Päiväkirjan tarkoituksena on jakaa hetkiä omasta arjestani, jolloin olen onnistunut kokkailemaan pilaantumisuhan alla olevista ruoka-aineista aterian – eli ehkäisemään ruokahävikkiä.

Yleisö siellä ruudun toisella puolella voi käyttää reseptejä omiin tarkoituksiinsa kuten parhaaksi näkee. Ehkä ne inspiroivat käyttämään omasta jääkaapista ne nahistuneet vihannekset ja leivänkannikat (toivottavaa), ehkä otat vain reseptit muistiin (myös erittäin ok).  

Ensimmäinen resepti on omenapiirakka. Kovin moni omenapuun omistaja on nimittäin tänä syksynä tuskaillut, että omenoita tulee niin paljon, että niitä joutuu kantamaan kompostiin. Se on vähän sääli, koska kotimaiset satokauden antimet ovat sitä ympäristöystävällisintä ruokaa ja olisi tietenkin hienoa, jos söisimme syksyllä niitä ulkomailta laivattavien hedelmien sijaan.

Poimin omat omenani aamulenkillä, kun huomasin naapurin omenapuun pudottaneen niitä heidän aitansa ”kaupungin puolelle”. Tuumin, että turhaan ne siinä mätänevät, mutta puun omistaja totesi ohi kävellessään kryptisesti, että ”puusta ei taida enää yltää keräämään”. Olin siis ehkä omenavarkaissa!

(Pihan puolelle oli pudonnut kolmesta puusta niin paljon satoa, että sen hyödyntämiseksi täytyisi pyörittää mehumaijaa ja hillolinkoa ainakin viikko. Onko ok kerätä tällaisessa tilanteessa tavallaan luvatta toisen omenia?)

Omaa ylimääräistä omenasatoaan kannattaa viedä vaikka töihin (kerrostaloissa asuvat kiittävät), hevostalleille, tai tarjota naapureille!


Leivon ehkä kaksi kertaa vuodessa, koska en juurikaan välitä makeista asioista. Siksi tässäkin reseptissä on paljon voita ja vähän sokeria. Silloin harvoin, kun sokeria johonkin laitan, käytän kookossokeria valkoisen sijaan. Siinä on kiva kanelinen maku, mutta terveyseroista en osaa sanoa.  

Omenapiirakka

150g voita/margariinia
1dl kaurahiutaleita
3dl vehnäjauhoja
3rkl kookossokeria (joissain resepteissä on 1,5dl mitä ihmettä?!?)
Kananmuna
Vajaa 1dl vettä
5-7 omenaa

Lohko omenat ja voitele piirakkavuoka valmiiksi. Sekoita keskenään sulatettu voi ja kookossokeri. Lisää hiljalleen jauhot ja kaurahiutaleet. Ota noin 0,5dl taikinaa sivuun, se ripotellaan lopuksi piirakan päälle. Lisää taikinakulhoon kananmuna ja vesi. Taikina on tässä vaiheessa valuvaa, mutta ei litkua.

Kaada taikina voideltuun vuokaan ja asettele omenalohkot sen päälle. Murustele omenoiden päälle sivuun otettu taikina ja ripottele pintaan kanelia (ja sokeria, jos omenalajike on kovin hapan). Paista 200-asteessa noin puoli tuntia. Tarjoile vaniljajäätelön tai Oatlyn vaniljakastikkeen kanssa.

Sunday, 9 September 2018

Ruokahävikin ehkäiseminen – 7 vinkkiä



Ruokahävikin ehkäiseminen on yksi zero waste -syyskuun ja ylipäänsä kestävämmän arjen peruspilareista. Ruoan valmistaminen ja kuljettaminen aiheuttavat huomattavasti päästöjä, ja jos ruoka sitten heitetään pois, ovat kaikki päästöt syntyneet ihan turhaan. Siksi ruokahävikin ehkäisy on ennen kaikkea ympäristöteko – mutta se on tietty myös taloudellista.

Luonnonvarakeskus LUKE:n mukaan suomalainen heittää noin 23 kiloa syömäkelpoista ruokaa roskiin joka vuosi. Kotitalouksien tuottama vuotuinen ruokahävikki, 120-160 miljoonaa kiloa (30 % kokonaishävikistä), on suurempi kuin teollisuuden (20 %), ravitsemuspalveluiden (20 %) ja kaupan (18 %). Suomalaisten ostamasta ruoasta 10-15 % päätyy jätteeksi joka vuosi ja ruokahävikin aiheuttama taloudellinen tappio henkilöä kohti on arviolta 125 euroa. Kaikki aika älyttömiä lukuja.

Kukaan ei varmasti halua ehdoin tahdoin heittää ruokaa roskiin, mutta voi olla haastavaa hahmottaa, miksi ja miten ruokahävikkiä syntyy omassa arjessa. Keräsin siis listaksi muutamia vinkkejä, joiden avulla olen saanut oman ruokahävikkini kuriin.


Tee jääkaapin oveen ruokahävikkilista. Se auttaa hahmottamaan millaiset ruoat päätyvät kotonasi roskiin ja sen avulla on helpompi miettiä, miten juuri omaa ruokahävikkiä kannattaa lähteä vähentämään.

Katso jääkaappiin, ennen kuin lähdet kauppaan. Mieti miten saisit siellä olevat ruoka-aineet hyödynnettyä, jotta ne eivät pääse pilaantumaan. Tämä on vähän itsestäänselvyys, mutta empiirisen tutkimukseni mukaan pääsyy ruokahävikin syntymiselle.

Suunnittele ruoat etukäteen. Suunnittelen itse noin viikon ruoat etukäteen, mutta yhtä hyvin voi suunnitella kolmen tai viiden päivän ruoat ja käydä kaupassa sen mukaan – mikä tahansa sopii arkeesi parhaiten. Kun olet suunnitellut mitä syöt, ostat todennäköisemmin vain asioita, joita tarvitset eikä ruokahävikkiä pääse syntymään.

Pidä muutamaa luottoainesta aina kaapissa. On ruoka-aineita, joiden avulla on helppo laittaa melkein mistä vaan maukas ateria. Meillä on aina kaapissa kuivalinssejä, kesäkurpitsaa, porkkanaa, kananmunia, kaurahiutaleitä, kauramaitoa, tomaattimurskaa, sipulia, fetaa tai parmesaania, vehnäjauhoja (=pizza), ja pakastimessa muutama banaani. Mitkä sinun luottoaineksesi voisivat olla? Suosi pitkään säilyviä juttuja!

Hanki pari hyvää keittokirjaa. Keittokirjoista on helppo hakea inspiraatiota niihin hetkiin, kun jääkaapissa on se pilaantuva munakoiso, eikä yhtään ajatusta miten sen voisi käyttää. Oma suosikkini on Alex Niemisen ja Riikka Sukulan VEGE, jonka reseptit ovat maukkaita ja yksinkertaisia.¨

Katso, maista ja haista ruokaa, jonka parasta ennen -päivämäärä on jo mennyt, se ei välttämättä ole pilalla! Esim. leivässä, kananmunissa ja maitotuotteissa on tosi varovaiset käyttöpäivämäärät.

Ota evääksi ja pakasta se, mitä päivälliseltä jää yli. Jos ruoanlaitto ei ole lähellä sydäntä tai sille ei tahdo löytyä aikaa, on näppärää tehdä kerralla reilummin ja syödä samaa ruokaa kolmena päivänä peräkkäin.

Äiti on ruokahävikkisankarini, koska on opettanut, ettei ruokaa saa heittää pois. Tässä Äitin kuivaamia kaneliomenalastuja, joita syön kun kirjoitan tai luen, best!

Nykyajan yltäkylläisessä arjessa ruoasta on varaa nurista ja valittaa, kun sitä on saatavilla niin määrättömästi, kellon ympäri. Me kaikki haluamme elämäämme vain maukasta ruokaa, se on selvä, mutta samalla ruokastandardimme ovat nousseet kestämättömälle tasolle. Koska kellään meistä ei ole koskaan ollut oikeasti nälkä, syömistä ohjaavat pääasiassa mieliteot ja ruokatrendit.

Joskus paluu perusasioiden ja vähän vaatimattomampien juttujen äärelle katkaisee kierteen. Sitä huomaa, että jaha, keitetty peruna olikin voin kanssa näin hyvää. Nahistuneet kasvikset maistuvat ihanilta, kun niitä käyttää vähän pannulla. Tomaattimurskapurkilla saa ihmeitä aikaan ja kananmunista saa hyvän munakkaan, vaikka niiden päiväys onkin mennyt jo kolme päivää sitten. Säästyy rahaa ja tulee hyvä mieli, kun ruokaa ei tarvitsekaan heittää pois.

Joskus voi käydä niin hauskasti, että hävikkiruuista kokkaillessa keksii ihan uuden suosikkireseptin. Minulle on käynyt näin nyt viimeisten kuukausien aikana todella usein, kun olen keskittynyt käyttämään mitä jääkaapista milloinkin löytyy. Seuraavaksi siis tulossa reseptejä Zero waste -ruokapäiväkirjan hengessä!

Jos teillä on joku juttu, mikä menee kaapissa toistuvasti pilalle niin vinkatkaa, keksitään sille joku hyvä resepti.

Tuesday, 4 September 2018

Svenskt Tenn Didrichsenissä

 

Didrichsenin taidemuseo avasi Svenskt Tenn -näyttelynsä toukokuun lopulla ja kävin tutustumassa siihen jo kesäkuun alussa, mutta on ollut vaikea saada jotain niin ikonista ahdettua yhteen tekstiin. Nyt oli pakko – näyttely on esillä enää tämän viikon.

Luonnosta lainattu muotokieli ja kirkkaat värit ovat Svenskt Tennin huonekalujen, esineiden ja kankaiden kulmakivi. Ja se on ihanaa! En lämpene yhtään hillityille mustavalkoisille kodeille, joita sisustuslehdet ovat pullollaan. Ne ovat jotenkin liian kontrolloituja, kalskeita ja torjuvia – ihan kuin niissä asuva ihminen ei haluaisi päästää ketään lähelleen, eikä paljastaa itsestään liikaa.

Svenskt Tennin esineissä viehättää ennen kaikkea niiden välittömyys ja autenttisuus. Ne ovat teeskentelemättömän veikeitä ja rempseitä, silti omalla tavallaan hienostuneita klassikoita. Moni Svenskt Tennin tuotteista on alun perin suunniteltu vuosikymmeniä sitten – silti ne hivelevät silmää edelleen.

Josef Frankin suunnittelema talo on juuri nyt unelma-asuntoni. Rakennuttaisin sen kukkulalle ja pihalle kasvimaan, tai ainakin kasvihuoneen. 
Äiti tutkii mohairviltin sidoksia, parasta museoseuraa!

Svenskt Tennin pääsuunnittelija, itävaltalainen arkkitehti Josef Frank, kehitteli omansalaisen modernismin, jossa mukavuus, kodikkuus ja väririkkaus ovat keskiössä. Frankin vapaa, taiteellinen tyylisuunta on upean rajoittumaton. Hän vastusti ajalleen tyypillistä pragmaattisuutta ja kyseenalaisti mm. ranskalaisarkkitehti Le Corbusierin ajatukset, joiden mukaan talo olisi ”asumiseen tarkoitettu kone”.

Juutalainen Frank oli jo 50-vuotias paetessaan 30-luvulla kotimaansa kasvavaa natsivaltaa, mutta ehti silti luoda Ruotsissa kansainvälisen uran, jolla tulee aina olemaan valtava merkitys Ruotsin muotoiluhistoriassa. Mikä elämä!

Otteita Josef Frankin piiroksista.
Haaveilen Svenskt Tennin vihreästä ja sinapinkeltaisesta kukkaruukusta, ne ovat aika kohtuuhintaiset, mutta täytyy ensin keksiä mihin ne sijoittaisi asukkeineen - olohuoneen viidakkoon ei enää mahdu. 
Estrid Ericson miehensä kanssa, mikä koti!
Vähintään yhtä merkittävä rooli (ja varmasti jännittävä elämä!) Svenskt Tennin menestystarinassa on sen perustajalla Estrid Ericsonilla. Ericson perusti Svenskt Tennin, alun perin pienen tinaesineliikkeen, Tukholmassa vuonna 1924 ollessaan kolmekymppinen.

Ericson on sanonut, ettei ollut tuolloin ”mitenkään erityisen käytännöllinen tai maailmallinen, mutta luotti täysin niihin jokseenkin epävarmoihin tulevaisuudennäkymiin, joita hyvä maku voisi hänelle turvata”. Intohimoinen asenne ja tinkimättömyys kantoivat pitkälle aikana, jolloin naisten yrittäjyys ei vielä ollut ihan jokapäiväinen asia. Ericson johti Svenskt Tenniä yli 50 vuotta, 1970-luvulle asti.

Ihana kuva Estrid Ericsonista ja Josef Frankista! 

Didrichsenin tyylikkäisiin tiloihin Svenskt Tennin esineet sopivat erityisen hyvin – etenkin siksi, että Didrichsen on kotimuseo. Rikas värimaailma saa vastapainoa Didrichsenin tummasävyisestä, linjakkaasta eleganssista, eikä olisi tuntunut yhtään sopimattomalta lysähtää korituoliin tai kirjastonurkkauksen divaaniin (en lysähtänyt, mutta mieli teki).  

Värikylläiset kankaat ja messinkivalaisimet olivat siis upeita, mutta näyttelyn parasta antia olivat kuitenkin Svenskt Tennin voimakaksikosta otetut valokuvat. Niistä välittyy heidän elinaikansa hitaus ja rattoisuus – se ajatus, että koti on asumista, ei kulisseja varten.

Että koti on jotenkin irrallaan muusta, hyvällä tavalla muuttumaton ja turvallinen. Se ei ole projekti, jonka voi saada valmiiksi. Ei osoitus kurinalaisuudesta tai täydellisyydestä. Se elää, on inhimillinen ja omalla tavallaan kaunis.

Sellaisen kodin haluaisin itsekin rakentaa.


Monday, 3 September 2018

Vastuullisempia treenivaatteita



Tänä kesänä olen löytänyt liikunnan ilon vuosien epämääräisen tahmeuden jälkeen. On kivaa saada ahterinsa taas säännöllisesti liikkeelle, mutta samalla olen huomannut, että urheilevan ihmisen arjessa täytyy ajatella aika monta asiaa uusiksi, jos haluaa liikkua ympäristöystävällisesti. Siksi aloitan pienen juttusarjan zero waste -liikkujan arjesta!

Ensimmäisenä haluan puhua urheiluvaatteista. Ajattelin aluksi, ettei minua oikeastaan kiinnosta minkä näköisenä pyörin salilla ja lenkkipolulla. Mutta olinpa räikeästi väärässä. Olen löytänyt sisäisen treeniasudiivani, joka otti taannoin hurjasti lisäkierroksia yleisurheilun EM-kisoista. Erityisesti sprinttereiden kultakorut ja överit kampaukset viehättävät. Kaikki neonkeltainen ja -oranssi näyttää yhtäkkiä hyvältä.


Urheiluvatteiden ostamisessa on kuitenkin muutama perustavanlaatuinen ongelma. Ensinnäkin, ne valmistetaan monesti kehitysmaissa, eikä eettisestä saati ekologisesta valmistustavasta ole usein varmuutta. Lisäksi Kiinassa tai muualla Aasiassa ommeltujen treenivaatteiden laivaamisesta länsimaihin syntyy omat päästönsä, ja laivauksen aikana käytettävät suojamyrkyt ja -pakkaukset kasvattavat päästöpottia entisestään.

Urheiluvaatteet valmistetaan myös pääosin materiaaleista, joiden valmistaminen vaatii fossiilisia ja uusiutumattomia luonnonvaroja. Koska urheiluvaatteisiin sekoitetaan erilaisia kuituja (muiden keinokuitujen sekaan elastaania), on niiden kierrättäminen uudeksi tekstiilikuiduksi ainakin toistaiseksi mahdotonta.  

Kolmanneksi, urheiluvaatteet ovat ihan hemmetin kalliita. Jos urheiluvaatteen eettisyys ja ekologisuus pystyttäisiin takaamaan, maksaisin niistä mielelläni ihan reilusti. Mutta kun juuri sen asian kanssa tuntuu usein olevan niin ja näin.

Siksi zero waste-urheilijan best bet on ostaa urheiluvaatteet käytettynä.


Second hand -urheiluvaatteiden etsiminen esimerkiksi tori.fi:stä on kuitenkin ihan naurettavan vaikeaa, koska sivustolle ei ole kehitetty niitä varten oikeanlaisia suodattimia. Siinä sitten tongit kivoja juoksuhousuja Muut-kategoriasta, tukisukkahousujen ja naamiaisasujen seasta.

Siksi ostan kaikki urheiluvaatteeni nykyään Zadaasta. Vastikään uudistuneen sovelluksen avulla on helppo löytää sopivat treenikamat, koska sen suodattimet ovat muihin second hand vaatteiden ostosovelluksiin verrattuna ihan next level.

Sovellukseen määritellään oma koko ja tarkoilla hakurajauksilla pääsee selaamaan tietyn värisiä, merkkisiä ja kokoisia vaatteita. Lisäksi sovelluksessa on järkevästi omat kategoriat sekä urheiluvaatteille että -kengille, joten selaat vain ilmoituksia, jotka vastaavat tarpeitasi. Ei enää tukisukkahousuja ja pingviinihaalareita!


Olen tehnyt Zadaasta mahtavia löytöjä, joista on tullut luottotreenivaatteitani. Ostin mm. tämän Niken paidan ja toisen samanmallisen neonkeltaisen yhteishintaan 12 euroa! Kaikki vaatteet ovat saapuneet ripeästi, olleet puhtaita ja siistejä.

Oma putiikkini on parhaillaan auki Zadaan Showroomissa, johon pääset täppäämällä silmäkuvaketta sovelluksen alareunan valikkopalkista. Sinne ilmestyy tämän jutun myötä muutama aika kiva ja lähes käyttämätön treenivaate!

Sunday, 2 September 2018

Zero waste syyskuu – uhka vai mahdollisuus?

Omena symboloi tässä sitä yhtä toista pohdintaa, josta joku joskus väitti maailmankaikkeuden alkaneen. 

Syksyn myötä moni kokee elämäntapamuutoksen ajankohtaiseksi ja markkinavoimat myllyttävät ihmisten uudistumisenhalusta kaiken mahdollisen irti – karista kesäkilot, jne. Tätä saumaa on oppinut hyödyntämään myös moni kestävämpien elämäntapojen puolesta kampanjoiva taho: ensin lihaton lokakuu ja nyt Zero waste syyskuu.

Aloitin zero waste -elämäntapaan tutustumisen viime lokakuussa ja olen ehtinyt oppia vuodessa paljo. Ennen kaikkea sen, että kuten moni muu elämäntapamuutos, myös nollahukka vaatii uusiin asioihin perehtymistä ja monen selkärankaan iskostuneen tavan muuttamista.

Ei siis kannata asettaa rimaa itselleen liian korkealle heti alkuun, vaan tehdä nollahukkaan pyrkimisestä tietoisesti pidemmän aikataulun projekti, jossa uusia tapoja ottaa mukaan arkeen vaikka yhden viikossa. Trust the process.

Kaapista löytyneet vihannekset on kaikki ostettu ilman pakkausta, paitsi tilli. Perunat saatu kummivanhempien perunamaalta.

Listasin tähän muutamia asioita, joita aloittelevan nollahukkaajan on helppo kokeilla (näillä aloitin projektin itse):

Lajittele metalli, lasi, biojäte (!), kartonki, kierrätyspaperi ja pakkausmuovi. Vähennät huomattavasti sekajätteen määrää, joka päätyy kaatopaikalle tai poltettavaksi. Huomioi, että roskien poltto energiajakeena ei ole kierrättämistä. Apua oikeaoppiseen lajitteluun löytyy Yellow Moodin kierrätysoppaasta.

Etsi lähin muovipakkausten keräyspisteesi. Muovipakkausjätettä syntyy kotitalouksissa (meilläkin!) todella paljon, koska ruoka. Kaikissa taloyhtiöissä ei valitettavasti ole tälle keräysastiaa, mutta niitä pitäisi löytyä läheltä. Etsi lähin muovinkeräyspisteesi helposti täältä.

Ota kauppaan kestokassi. Tätä varmasti moni tekeekin, mikä on mahtavaa! Jos kuitenkin tiedostat, että päädyt arjessasi usein vähän yllättäen kauppaan, on kangaskassia hyvä pitää aina mukana. Olin itse vakiintunut kestokassien käyttäjä ennen projektia, mutta näissä tilanteissa huomasin usein käyvän hassusti. Nyt laukussa on aina kangaskassi.

Kestohedelmäpussi on mainio tapa välttää hedelmien ja leivonnaisten ostamista kertakäyttöiseen muovipussiin. Todellinen zero waste -ninja tekee nämä itse esim. vanhasta valoverhosta, mutta valmiit pussit maksavat S-ketjulla alle euron kappale.

Juomapullo on hyvä olla aina mukana. Vaikka Suomessa pullot ja tölkit ovatkin pantillisia, niiden laivaaminen ja prosessoiminen aiheuttaa omat päästönsä, joten vähentäminen kannattaa – etenkin kun Suomessa on maailman paras hanavesi!

Kankaiset lautasliinat ovat todella vaivaton tapa ehkäistä paperijätteen syntymistä. Liinasta voi olla yllättävissä tilanteissa hyötyä, kannattaa pitää aina mukana. Kirjoitin kangaslautasliinoista aiemmin täällä.

Vältä take away -astioita. Ota sen sijaan oma termarimuki kahvilaan ja eväsrasia lounaspaikkaan. Jos ostat ruokaa kotiin take awayna, tee tilaus vasta paikan päällä ja anna keittiöön omat astiat. Tästä tulossa pian lisää juttua!

Vähennä ruokahävikkiä. Tämä on ihan nollahukkaelämäntavan ytimessä, mutta käy järkeen muutenkin – miksi heittäisit pois ruokaa, josta olet jo maksanut?! Ruokahävikin ehkäisemisestä tulossa myös pian lisää.

Kahtena ensimmäisenä päivänä roskapurkkiin on kertunut lähinnä punnitustarroja hedelmistä ja kasviksista.

Kuten sanottu, nollahukkaamisen suhteen kannattaa edetä yksi asia kerrallaan, sillä lailla pysyvä muutos on helpompi ja huomattavasti kivuttomampi tehdä. Ei myöskään kannata soimata itseään epäonnistumisista, vaan oppia niistä - itselläkin meinasi menneellä viikolla räjähtää aivot pitkin Lidlin hevi-osastoa, kun huomasin että kestohedelmäpussit olivat jääneet epähuomiossa kotiin. Enpähän unohda taas hetkeen.

Uskaltaako Zero waste -syyskuuta siis kokeilla? Ehdottomasti! Mutta kaikessa rauhassa ja armollisesti, jos nollahukkaaminen on uutta. Zero Waste Finland ry (@zerowastefinlandry) on julkaissut hyvän nollahukkahaasteen, jonka voit jakaa somessa ja innostaa muitakin kokeilemaan uusia kujeita. 

Itse aion yrittää kerätä henkilökohtaiset kierrätykseen kelpaamattomat roskani (=sekajätteeni) litran lasipurkkiin syyskuun ajan. Voi olla, että haukkaan liian suuren palan, mutta pureskellessahan ne leukalihakset kasvavat.

EDIT: Joudun joustamaan lasipurkin kanssa flunssan suhteen, koska en ymmärrettävistä syistä aio hillota siinä noin miljoonaa räkäistä nenäliinaa kuun loppuun asti. Ne menevät tällä kertaa roskiin, kompostoitavat nenäliinat ovat parhaillaan etsinnässä. 

Saturday, 1 September 2018

Syksyä ilmassa



Tällä viikolla on ollut syksyä ilmassa. Etenkin tänään, kun sadepilvien läpi paistaa valju, harmaa valo ja köhin kolmatta päivää järkyttävässä syysflunssassa. Kaikesta pienestäkin tekemisestä nousee iholle kylmä hiki ja kurkku on karhea kuin karhunkieli. Olotila sopii vallan huonosti ihmiselle, jolla on työlistalla aina noin 300 keskeneräistä asiaa.

Vaikka syksy siis alkaa hieman epäsuotuisissa merkeissä, olen päättänyt, että tästä tulee hyvä syksy. Töitä on luvassa paljon, mutta en aio hautautua niiden alle. Jo pitkään on tuntunut siltä, että täytyy etsiä keinoja oma mielen rauhoittamiseen ja karsia arjesta kaikki ylimääräinen.

Elää tyytyväisenä tasaista elämää, eikä koko ajan keksiä jotain uutta oman päänsä menoksi. Olla vähemmän levoton, maailma ei tule valmiiksi kuitenkaan.

Ostamattomuus tukee tavoitetta, vaikka en todellakaan ole immuuni uuden vuodenajan kynnyksellä tuputettavalle ”uudistumiselle”. Sana on hauskasti korvannut vulgäärin "ostamisen", vaikka ne ovat mainoskielessä tosiasiassa synonyymejä. Piilosynonyymejä ostamiselle on muitakin: luo nahkasi uudelleen, löydä syksyn tyyliavaimet, rakastu samettiin ja kääriydy upeisiin syystakkeihin.

Rakastan mieluummin läheisiäni ja korjaan vanhan takin vuorin, kiitos vaan.

Koska vanha koira oppii huonosti – tai ainakin hitaasti – uusille tavoille, elän tällä hetkellä intohimoista suhdetta tämän Samujin vaaleankeltaisen samettiasun kanssa. Ennustan kuitenkin, että suhteemme jää lyhyeksi ja eromme on mitä katkerin, koska asun tullessa myyntiin se maksaa todennäköisesti enemmän kuin lokakuun vuokra. 

Thursday, 16 August 2018

Ensimmäiset viikot ostamatta mitään



Kaksi viikkoa ei ole pitkä aika pidättäytyä ostamisesta, mutta siinä ajassa ehtii mietiskellä kaikenlaista. Moni on kysellyt mistä tässä haasteessa on kyse ja kun asiaa täytyy selittää, selkiytyvät omatkin ajatukset. Seuraavaksi siis lyhyt yhteenveto ensimmäisistä kahdesta viikosta, jolloin en ostanut mitään turhaa.  

Miksi aloitin haasteen?

Ennen kaikkea siksi, että tarvitsin intervention kulutustottumuksiini.  En osta määrällisesti paljon, mutta ostaminen on mielessä jatkuvasti. Koska en yleensä osta hetken mielijohteesta, tulee ostoksia mietittyä muutama päivä. Yhtäkkiä huomaan, että ostamisesta ja sen suunnittelusta on oikeastaan tullut jatkuva ajanviete – mikä on kamalaa.

Jatkuva ostoskierre aiheuttaa inhottavan pöhnän. Sitä uppoaa illuusioon: jos ostan tuon, elämästäni tulee – jos ei nyt täydellistä – niin ainakin parempaa. On kuitenkin kiistämätön tosiasia, että elämänlaatu ei rakennu ostettavien esineiden varaan, vaan aivan muille kantimille (tiesin tämän tietty, mutta tosiasioiden huomioiminen omassa käytöksessä on joskus kimurantimpi juttu).

Uudet kengät aiheuttavat hetkellisen ilon, mutta pian huomaan, ettei elämä ole ne jalassa muuttunut juuri miksikään. Alan siis haaveilemaan seuraavasta esineestä (usein vaatteesta), joka lupaa tehdä elämästäni parempaa ja minusta uuden ihmisen.

Ostamisen ajattelu syrjäyttää monia muita, huomattavasti tärkeämpiä ajatuksia – ja ehkä se on omalla tavallaan pakokeino niiden ääreltä. Mitä haluan elämältä? Missä haluan olla vuoden kuluttua? Apua, en tiedä, ahdistaa! Pakko ostaa jotain, että voin turruttaa aivot mukavan kevyillä ajatuksilla.

Ehkä kulutuskulttuurista irtautuminen tekee yhtä autuaaksi kuin horisontin tuijottaminen?

Mitä yritän saavuttaa haasteella?

Kun rajoittaa ostamista (ja sen ajattelua), täytyy keksiä tapoja hyödyntää jo omistamaansa tehokkaammin. Pian huomaa, että ei oikeasti tarvitse puoliakaan niistä asioista, joita ilman joku (yleensä oma pää) väittää elämän olevan epätäydellistä. Samalla aikaa vapautuu sellaisiin asioihin, jotka tuovat elämään ihan eri tavalla sisältöä. Siitä hyötyvät sekä aivot että lompakko – ja erityisesti luonto.  

Haasteen avulla haluan siis keksiä palkitsevampaa sisältöä arkeeni ja vapauttaa ostamiseen kuluneita resursseja johonkin järkevämpään. Haluan nauttia yksinkertaisista asioista ja viettää enemmän aikaa omien ajatusteni kanssa. Todellista hedonismia ei ole jatkuva kulutusjuhla, vaan varauksetta oman mielensä syvään päätyyn sukeltaminen.


Miten haaste on tähän mennessä sujunut?

Kahdessa viikossa rahaa on mennyt seitsemän kymppiä, jolla olen ostanut ruokaa ja konetiskitabletteja. Jääkaappi ei ollut tyhjä haasteen alussa ja olen syönyt kolmesti ulkona vastapuolen piikkiin (normaalisti syön ulkona enintään kerran viikossa). Viime viikonlopun olin vanhemmilla kylässä ja monena aamuna on tullut hyödynnettyä toimiston aamupalatarjoilua. Silti on aika cool, että olen saanut vitosen päiväbudjetilla kasaan viisi ateriaa joka päivä.

Haasteen myötä olen viettänyt vähemmän aikaa somessa, koska tuntuu, että näin syksyllä tungetaan joka tuutista kaiken maailman ostopakkoa pienen ihmisen niskaan. Sen sijaan olen keskittynyt lukemaan ja erityisesti urheilemaan. 

Toissasunnuntaina kävimme Suomenlinnassa, joka on aina yhtä ihana low-cost kohde, jos pakkaa omat eväät ja pysyy kaukana keramiikkakaupasta (syötiin pizzat Nikolaissa ja käytiin keramiikkakaupassa, mutta en ostanut mitään, joka tavallaan hyvitti pizzat?). Ihastutti erityisesti saarelaiskissan letkeä elämänasenne; onnellisuutta on muutama lihava hiiri, auringonpaiste ja se kun joku pysähtyy rapsuttamaan. 

Seuraavaksi täytyy suunnitella huominen ruokakauppareissu. May the force be with me.

Thursday, 2 August 2018

Kuukausi ostamatta mitään


Eilen oli maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivä ja koko maailma elää siis elokuun alusta vuoden loppuun velalla, jonka pääoma kutistuu jatkuvasti. Siksi päätin olla koko elokuun ostamatta yhtään mitään.

Helsingin Sanomat kirjoitti heinäkuussa  ostamisenlopettaneesta Heidi Juvosesta, joka on nyt ollut 322 päivää ostamatta mitään turhaa ja projektista on tullut hänelle elämäntapa. Se sai minut miettimään minkälainen ympäristövaikutus olisi esimerkiksi sillä, jos jokainen olisi vuodessa edes kuukauden ostamatta ja/tai kuluttamatta mitään ylimääräistä? Päätin kokeilla.

Tarkoituksena ei ole elämän kurjuuttaminen tai ääriasketismiin pyrkiminen. On kuitenkin kiistämätön tosiasia, että koska en joudu olosuhteiden pakosta rajoittamaan ostamisiani tulee esim. ruokakaupassa ostettua monesti hetken mielijohteesta asioita, joita ei oikeasti tarvitse. Pahimmassa tapauksessa yliostamisesta seuraa kahden ihmisen pientaloudessa ruokahävikkiä.


Helpoin tapa lopettaa turha ostaminen on pysyä poissa kaupoilta. Aika yksinkertaista. Elokuussa aion viettää aikaa kotona, museoissa, kirjastossa ja luonnossa, kauppojen ja ravintoloiden sijaan. Aion myös tehdä käsitöitä, koska empiirisen tutkimukseni mukaan itse tehty käsityö tuottaa ainakin kymmenkertaisen hyvänolontunteen ostamiseen verrattuna.

Projektillani en tarkoita tyrmätä tai arvostella kuluttamista; nautinhan itsekin kauniiden esineiden hankkimisesta kotiin ja vaatekaappiin. Haluan herätellä itseäni suhtautumaan entistä kriittisemmin omiin tarpeisiin – todistaa itselleni, että en oikeasti tarvitse mitään.

Ostan varmasti asioita elokuun päätyttyä. Mutta haluan lopettaa ostokäyttäytymiseni perustelun sillä, että muka tarvitsen niitä. Sen sijaan aion pakottaa itseni miettimään, miksi ostan. Kompensoinko ostamisella turhanpäiväistä uutuudennälkää, ja tuottavatko ostamani esineet tai asiat minulle oikeasti hyvää mieltä? Jos ostelisin vähemmän, mitä mahdollisuuksia säästynyt raha ja aika voisivat tuoda?

P.S. Heidi Juvosen inspiroiva Vuosi ostamatta mitään -blogi löytyy täältä.

Tuesday, 31 July 2018

Nyt inspiroi: Paul Gauginin Tahiti-maalaukset


Paul Gauguin oli minulle lähinnä kulttuurihistorian tunneilta tuttu, kunnes Yle esitti dokumentin Gauguin – paratiisi horisontin takana. Gauguinin elämä aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita, mutta yhdestä asiasta olen varma: hänen Tahiti-maalauksensa ovat upeimpia maalaustaiteen teoksia, joita olen nähnyt.

Gauguin syntyi 1848 ja toimi kymmenen vuotta pörssimeklarina, ennen kuin teki kolmekymppisenä maalausharrastuksestaan itselleen kokopäiväisen toimen. Mahtava irtiotto, jota kuitenkin epäilemättä vauhditti Pariisin pörssin romahtaminen vuonna 1882.

Gauguinista tuli pennitön taiteilija. Hän kyllästyi kuitenkin pian todellisuutta imitoivan impressionismiin, joka oli tuolloin hallitseva maalaustyyli, ja kiinnostui japanilaisen ja afrikkalaisen taiteen primitiivisyydestä. Eksoottisten ilmaisutyylien inspiroimana hän alkoi haaveilla alkukantaisesta paratiisista, kaukana keinotekoiseksi ja konventionaaliseksi kokemastaan eurooppalaisesta sivistyksestä.

Paratiisi löytyi lopulta Tahitilta, Mataiean kyläyhteisöstä Papearista, jonne Gauguin matkusti vuonna 1891. Gauguin vietti Tahitilla yhteensä kahdeksan vuotta, primitiivisestä idyllistä inspiroituen ja maalaten erityisesti paikallisia ihmisiä. Tältä ajalta ovat peräisin Gauguinin upeimmat maalaukset, niin kutsutut Tahiti-maalaukset.

Gauguinin Tahiti-maalauksten ihmisaiheet ovat kiehtovia, mutta myös asetelmat upeita!

Tahiti-maalaukset ovat postimpressionistisen tyylisuunnan, syntetismin malliesimerkkejä. Yhtenäiset väripinnat, vahvat ääriviivat, litteät ja yksinkertaiset muodot sekä perusvärien rohkea käyttö tukevat ilmaisumuotoa, jossa pääpyrkimys on ilmaisun tehostaminen, todellisuusilluusion luomisen sijaan.

Siinä missä impressionistit maalasivat kohteensa mallista, syntetistit työskentelivät ateljeessa ja maalasivat muistin- tai mielikuvituksenvaraisesti, tallentaen ennemmin oman kokemuksensa tietystä aiheesta, kuin sen realistisimman ilmenemismuodon. Mm. Akseli Gallen-Kallela sovelsi syntetismiä Kalevala-aiheisiin maalauksiinsa.

Upea väriloisto ja pelkistetty muotokieli hivelee nykykatsojan silmää ja todistaa Gauguinin olleen tyylillisesti aikaansa edellä. Hänen aikalaisensa olivat kuitenkin tottuneet impressionistien todellisuutta jäljittelevään maalaustyyliin ja epärealistiset kuvat puolialastomista, (ja hyvänen aika) ruskeaihoisista alkuasukkaista aiheuttivat Ranskassa paheksuntaa, eikä Gauguinin Tahitinura saanut kunnioitusta.
Yksi Gauguinin arvostetuimmista teoksista Ia Orana Maria, eli Hail Mary. 

Gauguin koki epäilemättä jatkuvia pettymyksiä, kun taidemaailmalta ei herunut ymmärrystä hänen uraauurtavalle ilmaisulleen. Ehkä siksi taiteilija kapinoi elämänvalinnoillaan niin sanottua sivistynyttä yhteiskuntaa vastaan ja etsi itselleen paikkaa, jossa eurooppalaisilla normeilla ei olisi valtaa.

Paratiisin löydettyään Gauguin maalasi upeimmat teoksensa, mutta siitä alkoi myös omasta mielestäni hänen yksityiselämänsä kyseenalaisin vaihe. Viisikymppisellä Gauguinilla oli nimittäin Tahitivuosiensa aikana jopa kolme alle 15-vuotiasta, paikallista ”naista”, jotka kaikki saivat hänelle lapsen, ja joiden kaikkien kanssa suhde päättyi lyhyeen. Tahitille lähtiessään Gauguin jätti myös lopullisesti viisi aiempaa lastaan ja tanskalaisen Mette-vaimonsa.

Erityisesti mieshistorioitsijat tuntuvat puolustelevan Gauguinin käytöstä, mutta omaan korvaan se kuulostaa – 1800-luvun sukupuoliroolikäsitystenkin valossa – täysin hyväksymättömältä. Miten sama ihminen on voinut maalata niin sielukkaasti, mutta samalla käyttää ihmisiä niin rumasti hyväkseen? Kuuluuko minun moralisoida taiteilijan elämää? Onko taiteilijan yksityiselämällä ylipäänsä merkitystä hänen taiteellisen uransa ja teostensa kannalta? Jotenkin sitä on vaikea täysin ohittaakaan. 

Vastakkainasettelua paikallisen tapakulttuurin ja kolonialistien tuoman katollisen uskonnon ja eurooppalaisen kulttuurin välillä. 
Aha ce feii?, tai Are You Jealous? 
Viimeisinä vuosinaan Gauguin kärsi pitkäaikaisen sairauden aiheuttamista tuskista ja muutti Tahitilta Marques-saarille vuonna 1901 löytääkseen jälleen elämänhalunsa, mutta seikkailu jäi taiteilijan viimeiseksi. Gauguin kuoli Marques-saarilla toukokuussa 1903.

Gauguinin kuoltua useita hänen teoksiaan poltettiin, koska niitä pidettiin häpeällisinä. Loput taiteilijan Tahitilla ja Marques-saaarilla maalaamista teoksista myytiin huutokaupassa, jossa niistä maksettiin keskimäärin 5-35 frangia. Yksi eniten huutoja keränneistä teoksista oli Maternite II, joka huudettiin 150 frangilla. Noin sata vuotta myöhemmin, vuonna 2004, teos myytiin Sotheby’s-huutokaupassa, jossa siitä maksettiin noin 40 miljoonaa dollaria.

Manao tupapau, eli The Spirit of the Dead Watching 

Gauguinin rappionkatkuinen elämä aiheuttaa kieltämättä ristiriitaisia tunteita, mutta oli hänen valinnoistaan mitä mieltä tahansa, löytyy Tahitin vuosista myös todella inspiroivia piirteitä. 

Gauguin ajoi esimerkiksi sinnikkäästi arvokkaina pitämiänsä asioita. Ranskalaisten lähetyssaarnaajien ja muiden kolonialistien pakottaessa tahitilaisia ja marqueslaisia katollisen kirkon seurakuntaan ja ranskalaiseen pyhäkouluun, ajoi Gauguin itseään säästelemättä heidän itsemääräämisoikeuttaan ja kapinoi paikallisten perinteiden ja tapojen säilyttämisen puolesta.

Vaikka taidemaailma tyrmäsi Gauguinin taiteen, eikä hän siis saanut teoksiaan myytyä toivomallaan tavalla, hän noudatti silti tinkimättömästi omaa ilmaisutyyliään. Gauguinin vahva värienkäyttö, rohkeat muodot ja mallin sijaan oman kokemuksen kautta maalaaminen inspiroivat pian taiteilijoita kuten Pablo Picasso ja Henri Matisse.

Te aa no Areois, eli The Seed of the Areois.
Gauguin oli päättänyt löytää paratiisinsa, ja hän etsi sitä periksiantamattomalla sitkeydellä. Siinä on mielestäni jokaiselle nykyisen runsauden ja valinnanvaran aikakaudelle syntyneelle ajattelemisen aihetta. Missä ja mikä on minun henkilökohtainen paratiisini?

Sitä miettiessä voi Gauguinin elämästä inspiroitua lisää katsomalla Gauguin – paratiisi horisontin takana -dokumentin YleAreenasta.

The Wilde Things . All rights reserved. BLOG DESIGN BY Labinastudio.