Friday, 9 December 2016

Sparkle and Shine


Katselin linnanjuhlia itsenäisyyspäivänä ja taisin hieman innostua kaikesta siellä nähdystä säihkeestä, sillä huomasin oikein himoitsevani jotain kimaltelevaa myös omaan elämääni. Onneksi kynsilakkalaatikosta löytyi tämä Kure Bazaarin kimallelakka, sillä myönnän, että joskus kimallehimoissa on tullut ostettua jos jonkinlaista 80-luvun paljettiunelmaa UFF:lta - ja voitte vaan uskoa, että ne ovat poikkeuksetta jääneet kaikessa kauneudessaan (tai karmeudessaan perspektiivistä riippuen) kaapin pohjalle lojumaan. Ehkä jossain toisessa elämässä (tai ehkä eläkkeellä) kuljen sitten paljetteihin verhoiltuna - toistaiseksi kimaltelevat kynnet tuovat juuri tarpeeksi säihkettä elämääni.


Kure Bazaarin kynsilakkoja olen kehunut täällä blogissa ennenkin, mutta kertauksena vielä, että kynsilakkojen koostumuksesta 85% tulee suoraan luonnosta - ainesosina on mm. puuvillaa, maissia, perunaa ja vehnää. Lakat ovat myös täysin vegaanisia.
Tämä kimalteleva Diva!-niminen sävy on mielestäni aivan yltiöhurmaava - ja sopii tietenkin juhlasesonkiin (ja perjantaihin!) kuin valettu. Lakka on kiva yksinään tai vaalean pohjalakan kanssa, mutta koska olen itse tummien sävyjen ystävä, lakkasin tuohon alle kaksi kerrosta niin ikään Kure Bazaarin Scandal-sävyä. Kimalteet pääsevät jotenkin kauniisti esiin tummaa pohjaa vasten, ja lopputuloksesta tulee vähän mieleen galaksit ja tähtisikermät! Mikäs sen loisteliaampaa.


Kimallelakkojen pinta jää aina tietenkin hieman röpelöiseksi, joten lisäsin kimallelakkakerroksen päälle vielä yhden kerroksen Final Touch- päällyslakkaa, joka myös pidentää kynsilakan pysyvyyttä. Ja poikkeuksellisen hyvin ovat nämä lakkaukset kyllä pysyneetkin, vaikka en ole varonut kynsiäni yhtään. Ainoa hienoinen ongelma saattaa esiintyä, kun yritän jossain vaiheessa poistaa lakkauksen, sillä ainakaan viimeksi Kure Bazaarin muuten erinomainen kynsilakanpoistoaine ei pystynyt kimallelakkaan kovin hyvin. Saa nähdä, auttaako asiaa tällä kertaa se, että alla on pari kerrosta niin sanottua normaalia lakkaa.


Mikäli tekin aloitte himoitsemaan kimallekynsiä, kannattaa seurata Jolien joulukalenteria Facebookissa tai Instagramissa, sillä Jolie julkaisee joka päivä jonkin rahanarvoisen edun myymistään tuotteista - ties vaikka Kure Bazaarin lakat paljastuisivat jonkin luukun takaa! Itse aion siinä tapauksessa hankkia kevättä silmällä pitäen vaalean Capuccino-sävyn. Ja ehkä superpäheän Discon - tiedättehän, ihan siltä varalta, että kimallehimo yllättää...



Ja psst... Muistattehan osallistua Arelan lahjakortin arvontaan ennen sunnuntaita!

Wednesday, 7 December 2016

Jouluväreissä


Halusin näin joulukuun kunniaksi kokeilla jouluväreihin pukeutumista, jo ihan siitä periaatteellisesta syystä, että en koskaan käytä punaisia vaatteita, enkä varsinkaan samassa asussa vihreiden vaatteiden kanssa. Siksi onkin sanalla sanoen yllättävää, miten helposti tämän tiukan säännön selättivät lopulta kaksi asiaa: ripaus rakasta mustaa ja ne oikeat sävyt, joiden kiistaton mestari on - tietenkin - Arela.

Siitä lähtien kun osallistuin Arelan syysmalliston Bluets & Rust ensiesittelyyn, on tämä punertava Judy-neule kummitellut takaraivossani. Herkullisen värisävyn nimi on Phoenix red ja vaikka malliston taustan tuntien epäilen, että nimellä viitataan erääseen amerikkalaiseen kaupunkiin, aion itseoikeutetusti kutsua tätä väriä feeniksinpunaiseksi. Ihan vain siksi, että tuo nimitys saa sävyn kuulostamaan juuri niin upealta ja dramaattiselta kuin se todellisuudessa on.


Feeniksinpunaisen neuleen ja metsänvihreän takin kanssa mikä tahansa muu kolmas väri kuin musta olisi todennäköisesti ollut minulle liikaa - puhumattakaan että asussa olisi lisää vihreää tai punaista. Olo olisi varmasti kuin joulukuusenkoristeella. Musta kuitenkin rauhoittaa tällaisen mielestäni hurjan väri-ilottelun juuri sopivasti - ja toisaalta, jos asussa olisi vain mustaa ja toista näistä kahdesta väristä, olisi lopputulos ehkä hieman tylsä. Onko siis niin, että väreistä kannattaa aina muodostaa jonkinasteinen pyhä kolminaisuus, jotta yhdistelmä on sekä kiinnostava että sopivasti hillitty? Ehkä.


Arela on huippulaadukkaiden (ja huippumukavien!) tuotteidensa ansiosta myös mitä parhain joululahjaputiikki. Mikäli budjetti ei anna hankkia arvokkaampia neuletuotteita, löytyy Arelalta ihania kašmirasusteita, joiden värikirjosta löytyy jokaiselle lahjansaajalle varmasti juuri se oikea sävy. Klassisten asusteiden lisäksi valikoimasta löytyvät ranteenlämmittimet, jotka ovat jokaisen tietokoneella työskentelevän luottoasuste (suositus annettu kolmen vuoden omakohtaisella kokemuksella), kun taas kašmiriset kotisukat lämmittävät vilukissan varpaita juuri sopivasti. Ekologisesta Arela Sunday-mallistosta löytyy myös kierrätetystä kašmirista valmistettuja Aamu-uninaamioita ja täysin kemikaalittomia Ilta-vauvanpeittoja - siis lahjoja kaikenikäisille.


Lisäksi Arela myy ihania OLO-hajuvesiä (näitäkin suosittelen kokeilemaan pitkän omakohtaisen kokemuksen perusteella) ja Karin Widnäsin hurmaavia keramiikkarasioita. Kašmirin ystävälle Arelalta voisi koostaa lahjaksi myös kätevän kašmirvaatteiden hoitopaketin, sillä Arela myy ihan parasta kašmirin pesuainetta Maison Belleä ja näppäriä kašmirkampoja. Lisäksi pakettiin voisi sujauttaa lahjakortin Arelan neuleenhuoltopalveluita varten.

Lahjakortti on tietenkin kaikissa tapauksissa varma lahjaidea, sillä näin lahjansaaja pääsee itse valitsemaan juuri omannäköisensä ja omien tarpeidensa mukaisen lahjan. Lahjakortilla voi neuleiden lisäksi hankkia Arelan unelmanpehmeitä puuvillatuotteita, tai säästää sen upeaa kevät-kesämallistoa varten, joka ilmestyy liikkeeseen maaliskuun tienoilla.


Innostuimme näin joulun kunniaksi järjestämään Arelan kanssa myös pienen arvonnan teille lukijoille, eli nyt olisi mahdollisuus voittaa edellä mainitsemiani ihanuuksia itselle tai pukinkonttiin! Arvomme nimittäin kaikkien tätä kirjoitusta kommentoineiden kesken yhden sadan (100) euron lahjakortin Arelalle (lahjakortti on voimassa vuoden sekä Arelan myymälässä, että verkkokaupassa). 

Arvontaan osallistut kertomalla kommenttiboksissa, mikä olisi sinun unelmien joululahjasi Arelan tuotevalikoimasta. Jätä  kommenttisi yhteydessä toimiva sähköpostiosoitteesi. Mikäli et halua jättää sähköpostiosoitettasi julkisesti, jätä kommenttisi blogiin normaalisti ja lähetä kopio kommentistasi minulle sähköpostitse osoitteeseen thewildethings@hotmail.com. Arvonta päättyy kello 23:59 sunnuntaina 11.12.  Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti hänen jättämäänsä sähköpostiosoitteeseen maanantaina 12.12. Onnea osallistujille ja ihanaa loppuviikkoa kaikille!

Arvonta on päättynyt, voittaja on Annariikka R. Kiitos arvontaan osallistuneille ja ihanaa joulunodotusta teille kaikille!



Takki second hand/ Kašmirneule Arela (kuvauslainassa)/ Nahkahousut Marimekko/ Mokkasaappaat Billi Bi



Saturday, 3 December 2016

The Fringe


Olin jo kesästä asti kasvatellut otsatukkaa hiljalleen pois, sillä kuvittelin jotenkin harhaisesti, että olen muutoksen tarpeessa - enkä tosiaan ymmärrä miksi tämä muutoksentarve kanavoitui juuri hiuksiin. Sitten katselin tätä kuvaa eräänä päivänä viime viikolla ja ajattelin, että se on varmasti paras kuva, joka minusta on ikinä otettu - ja varasin siltä istumalta ajan kampaajalle otsatukanleikkuuseen.


Leikkasin otsatukan ensimmäistä kertaa ihan tosissani kesän 2014 alussa ja muistan edelleen, miten suurelta muutos tuntui, ja kuinka paljon pidin otsatukasta heti ensisilmäyksellä. Siitä lähtien olen aina palannut otsatukkaan, vaikka välillä meinaan kieltämättä menettää sen kanssa hermoni ihan lopullisesti. Pinna meinaa palaa useasti viikossa tuulisella kadulla, kun otsatukka on joko pystyssä tai vähintään jakautunut hyvin epäimartelevasti, sekä kiireisinä aamuina, jolloin taipuisa hiuslaatuni päättää omia aikojaan, ettei aio tehdä minkäänasteista yhteistyötä kanssani - ja otsatukka on luonnollisesti nukkumisen jäljiltä kuin petolinnun peräpää.


Olen kuitenkin oppinut suhtautumaan näihin haastavampiin tilanteisiin samalla asenteella kuin niihin hetkiin, jolloin eräs itsepintainen koireanketale esittelee terrieriluonteensa vähemmän mielekkäitä piirteitä. Täytyy vain pitää pää kylmänä ja todeta, että itsepä olen tämän valinnan tehnyt, joten mitä tässä hikeentymään. On sitä paitsi taivaan tosi, että tukka tottelee korotettua äänensävyä vähintään yhtä huonosti kuin pilalle hemmoteltu terrieri. Trust me, I've tried.


Photographs by Emma Wilde

Thursday, 1 December 2016

Jouluvalmisteluista



Tänään on virallisesti se päivä kun alan puolitosissani ärsyyntymään kaikesta yltiöpunaposkisesta joulupuuhastelusta. Ei siinä, että itse joulussa olisi varsinaisesti vikaa; tykkään kyllä siivota kodin edes kerran vuodessa oikein pieteetillä ja ostanpa ehkä joulukukkiakin. Tykkään myös syödä, juoda ja viettää pari vapaapäivää mahdollisimman hyvin - ja ennen kaikkea mahdollisimman hyvässä seurassa. Mutta kaikki se hössötys ja punaiset joulukoristeet. Ei kiitos.


Minulle joulu ja jouluvalmistelut ovatkin tavallaan juhla kuluneelle vuodelle ja valmistautumista seuraavaan - mieluiten kaikessa rauhassa. Karsin usein joulusiivouksen ohessa sellaisia tavaroita, joita en ole kaivannut kuluneen vuoden aikana ja yritän hoitaa loppuun erinäiset pienet projektit, jotka ovat roikkuneet tekemättöminä - ja joiden en enää halua vievän energiaani seuraavana vuonna. Yritän ostaa mahdollisimman vähän tavaraa joululahjaksi ja ajattelen joulukorteista ja -lahjoista, että ne ovat ennemmin kiitos pian vaihtuvasta vuodesta, kuin ihan tavan vuoksi  ostettavia ja jaettavia esineitä.


On silti todennäköistä, että kirjoitan täällä blogin puolella jouluun(kin) liittyvistä aiheista, joskaan en usko, että näemme koskaan sitä päivää kun askartelen huopatonttuja joulukuuseen. Päätavoitteeni joulunodotukselle onkin - ehdottomasti - olla yltymättä minkäänasteiseen jouluvouhotukseen tai ryntäilyyn. Siivoilen pienen kotimme ja pakkaan muutamat lahjat kaikessa rauhassa - sitten keskityn rapsuttamaan erästä pientä koiraa ja siemailemaan hehkuviiniä jossa on liikaa manteleita. Ja luen tietenkin Charles Dickensin Saiturin joulun kynttilänvalossa - ties kuinka monennetta kertaa.



Miten te valmistaudutte jouluun?



Tuesday, 29 November 2016

Liekki pimeässä


Auringonnousut ovat kaamoksen keskellä aivan erilaisia kuin muulloin. Pohjattoman pimeän keskeltä taivaalle ryömivä tulinen pallo on vangitseva näky - suorastaan magneettinen.

Talviaurinko on selkeästi kaukaisempi kuin heleä kevätaurinko tai kesän kullankeltainen, syleilevä valo. Se on kuin ajatuksiinsa vaipunut ystävä, jota on kaunis katsella; joka on fyysisesti ihan lähellä, mutta ei lainkaan läsnä.


Kenties se on juuri tuo talviauringon etäisyys, jonka vuoksi pidän siitä eniten. Talviaurinko on niin kuvankaunis, niin dramaattinen ja ennen kaikkea niin harvinainen, että poden sitä kohtaan ehkä tietynlaista mustajoutsen-syndroomaa, jonkinasteista pakkomielteisyyttä. Herään aamuisin paljon ennen auringonnousua ja odotan hartaasti, että joko tänään näkisin sen pakahduttavan kauniin valon uudestaan.


Talviaurinko tuo etäisyydestään huolimatta toivoa. Se ei lämmitä loputtomassa pimeydessä kyyristelevän  olennon selkää, mutta suorastaan polttaa pimeään tottuneita silmiä - ja samalla sen kertakaikkisen pakahduttava, leimuava kauneus muistuttaa, että pimeyskään ei kestä ikuisesti. Talvisin on helpompi uskoa, että aurinko on tehty tulesta. Se todella on liekki pimeässä.


Photographs by Emma Wilde

Thursday, 24 November 2016

Kun Pirkka Tuli Taloon


Moni siellä ruudun toisella puolella tietääkin jo, että kun talouteemme hankitaan uusi huonekalu on välittömästi oletettavissa kaksi asiaa. Ensinnä, että huonekalu ei ole koskaan oikeasti uusi, vaan lähes aina pelastettu kirpputorilta, vanhempien ullakolta tai milloin mistäkin. Toisekseen - joka tuottaa aina suuria tunnontuskia perheemme parrakkaassa osapuolessa - huonekaluhankintaa seuraa aina pieni (ja joskus vähän suurempikin) kunnostusprojekti.

Tällä kertaa projektina on uusi ruokailuryhmä. Vanhassa Artekin ruokailuryhmässä ei sinänsä ole vikaa tai puutteita, mutta sen kellertävä koivu ei vain materiaalina ole oikein koskaan ollut makuuni. Hetken mietin, että olisin käsitellyt Artekit vaalealla kuultomaalilla jolloin niistä voisi tulla todella mukiinmenevät, mutta sitten kohtalo puuttui peliin.


Kohtalo otti muotonsa alkuperäisenä Ilmari Tapiovaaran suunnittelemana Pirkka-pöytänä. En ole varsinaisesti unelmoinut juuri tästä pöydästä, mutta lankkupöytä kaltevilla pukkijaloilla on kauan kummitellut takaraivossa. Pöytä ei ollut huonoon kuntoonsa nähden edullinen, koska sillä oli tunnearvoa entiselle omistajalle (enkä näin ollen tinkinyt yhtä aggressiivisesti kuin yleensä), mutta uuteen verrattuna se oli tietenkin suorastaan halpa. Lisäksi nämä alkuperäistuotannon Pirkka-pöydät ovat mielestäni huomattavasti kauniimpia kuin Artekin valmistama nykytuotanto, koska uudistuotantopöydän kansilevy on todella muovisen tuntuinen (kävin luonnollisesti hipelöimässä uutta pöytää Keskuskadun Artekilla).


Kuten sanottu, pöytä oli ostettaessa jokseenkin surullisessa kunnossa. Myyjä oli löytänyt sen sukutilansa aitasta, eikä sille oltu varmasti sitten 50-luvun tehty minkäänasteisia huoltotoimenpiteitä. Paksu lakkakerros oli kellastunut oranssiksi ja kulunut epätasaiseksi, niin että pinnassa oli suoranaisia railoja. Jaloista oli hilseillyt maali, ja monessa kohtaa oli kenties kosteuden tai kylmyyden aiheuttamia halkeamia. Kunnostamista siis riitti, mutta voi toisaalta olla pöydän pelastus, ettei kukaan ole koskenut siihen valmistamisen jälkeen, sillä surullisen usein näkee "entisöityjä" huonekaluja joita ei voi enää pelastaa.

Miesraukkani oli jälleen kerran hieman kauhuissaan (eikä suotta) nähdessään uusimman projektini, mutta onneksi rakas isäni ei pelkää tarttua hiomakoneeseen epätoivoisimmankaan huonekalunraadon edessä - varsinkaan jos pääsee sillä verukkeella hetkeksi karkuun omia toimistotöitään. Niinpä aloitimme projektin leikkaamalla muutaman millin pöydän kannesta, jotta lakan tuhoama pinta saatiin pois. Seuraavaksi hioin kannen ja paikkasimme halkeamat hiomapöly-puuliimasekoitteella. Lopuksi hioin kannen neljään kertaan, vaihtaen hiomapaperin aina astetta hienompaan.  


Ollessani tovin pois sorvin äärestä töiden ja lomamatkan vuoksi, oli isä sitten ilmeisesti autonpesun yhteydessä keksinyt poistaa lakan kansilevyn alapinnasta painepesurilla. Ajatuksen tasolla kieltämättä ihan hyvä idea, sillä hiomakoneella ei olisi päässyt jalkojen kiinnityskohdan väleihin. Ongelmaksi osoittautui ainoastaan se, että kun miehet käyttävät koneita, niitä huudatetaan aina täysillä. Paine oli kuorinut lakan lisäksi osan alakannen pinnasta säpäleille - ja tietenkin huuhtonut Laukaan puun alkuperäisleimat näkymättömiin. No, onneksi kyse on kannen alapuolesta, jossa ei sinänsä haittaa että pinta ei ole tasainen. Leimojen katoaminen kyllä hiukan harmittaa, sillä ne olivat vedenpitävä (hehheh) todiste pöydän alkuperästä. Samalla rykäisyllä isä oli puhaltanut mustat maalinrippeet pöydän jaloista ja loput haituvat lähtivät käsin hiomalla. Jalat ovat pyöreät, joten niiden pintaa ei olisi voinut koneella hioakaan.


Lopulta koitti se entisöinnin hauskin, mutta samalla pelottavin osuus: pintakäsittely. Jalkojen osalta tässä vaiheessa ei tarvinnut pahemmin jännittää, sillä kaksi kerrosta mustaa Miranolia teki tehtävänsä. Toki joitain epätasaisuuksia jäi, mutta saa yli 60-vuotiaassa huonekalussa eletty elämä näkyäkin.

Kantta varten sekoitin pellavaöljylakkaa ja umbran väristä petsiä kunnes sain aikaan oikean sävyn, jota kokeilin toki ensin kannen alapuolelle. Pellavaöljylakan ja petsin sekoittamisessa on haastavinta yrittää arvioida kuinka puun oma sävy vaikuttaa lopputulokseen ja miltä sävy näyttää kerrostettaessa. Sekoittamani sävy osoittautui kuitenkin juuri oikeaksi, joskin sitä piti levittää kanteen kolme kerrosta, jotta lopputuloksesta tuli tarpeeksi tumma. Meillä pöytä tulee aurinkoiseen huoneeseen, jolloin on hyvä huomioida ainakin kaksi asiaa: 1) huoneessa on valoisampaa kuin puolivalaistussa autotallissa ja 2)  suora auringonvalo vaalentaa käsiteltyäkin puupintaa yllättävän nopeasti - eli tein pöydän kannesta vielä aavistuksen tummemman kuin vatsanpohjatuntuma siellä puolivalaistussa autotallissa väitti.


Kannoimme pöydän sisään tiistaina ja täytyy kyllä sanoa, että olen suunnattoman tyytyväinen lopputulokseen. Suuria aterioita harrastava äitini oli avoimesti sitä mieltä, että pöytä on naurettavan pieni (heidän sohvapöytänsä on suunnilleen saman kokoinen), mutta eipä tämän ääressä arkisin istukaan kuin kaksi suhteellisen lyhytraajaista ihmistä - ja alla kerjää vain yksi suhteellisen lyhytraajainen koira. Lisäksi tila - jota kutsumme tietenkin leikkisästi ruokasaliksi - ei ole mitenkään siunattu neliöillä, joten pöytä saakin olla pieni ettei kulkeminen käy ahtaaksi. Ainoa asia, jota suunnittelen vielä hieman korjaavani on pöydän korkeus, mutta siitä lisää tuonnempana.


Nyt puuttuu enää tuolit (kieltämättä jokseenkin oleellinen osa ruokailuryhmää), mutta olenpa jo hamstrannut muutaman maalia kaipaavan yksilön vanhempieni ullakolta - ja tori.fi:kin on ollut kovassa selauksessa. Täytyyhän sitä joululomallekin olla joku pieni projekti... 


Minkälainen on sinun unelmien ruokapöytäsi?


Friday, 18 November 2016

Voimaesineitä: meikkipussi


Kuukauden kosmetiikkakokeilun lisäksi marraskuu tuntui hyvältä ajankohdalta aloittaa myös tämä toinen päivityssarja, jota olen pyöritellyt mielessäni pitkään. Voimaesineitä-sarjassa kirjoitan kerran kuussa jostain minulle tärkeästä esineestä, joka on kyseiseen vuodenaikaan minulla kovassa käytössä tai muuten ajankohtainen. Olen kieltämättä aika kova hamstraamaan kauniita esineitä ja haluaisin, että kaikki arjessa käytettävät esineet olisivat kauniita tai esteettisiä - tuskailen jatkuvasti esimerkiksi sitä, että erinäisten kodinkoneiden täytyy olla niin auttamattoman rumia.


Marraskuussa itselleni ajankohtainen voimaesine on meikkipussini. Syys- ja lokakuu menevät vielä kesän jälkimainingeissa ja uutta vuodenaikaa fiilistellessä, mutta marraskuu - se on aina jotenkin hyvin harmaata, kylmää ja enenevissä määrin pimeää aikaa.  Koska pimeyteen ja kylmyyteen ei voi varsinaisesti vaikuttaa, yritän päihittää ne panostamalla itseni hemmotteluun - ja koska kuukausibudjetti ei jousta kauneushoidoissa ja kylpylöissä ravaamiseen, keskittyy tuo hemmottelu jokapäiväisiin meikkaus- ja ihonhoitorutiineihin. Rutiinien kiistämätön ruumiillistuma on juurikin meikkipussini, jossa säilytän kaikkea näihin rutiineihin liittyvää kosmetiikkaa.


Siitä lienee nyt jo muutama vuosi, kun ystäväni kylpyhuoneeseen ilmaantui Marimekon Aesop-meikkipussi, jota aloin pitää maailman täydellisimpänä meikkipussina. Kuosi on täydellisen ihana - ei liian graafinen mustavalkoisuudestaan huolimatta - ja tukeva kangas ainakin vaikuttaisi siltä, että se kestää kiitollisena muutaman pesun, jos vaikka jokin purtilo sattuisi leviämään pussin sisään. Ongelmaksi muodostui ainoastaan se, että ymmärtäessäni haluavani itselleni samanlaisen, ei pussia ollut enää saatavilla.


Sitten - syyskuun lopulla - WST:n viimeisin marimekkokokoelma tuli myyntiin. Poikkesin sivustolle lähinnä katsastamaan mitä ihanuuksia kokoelmasta löytyisi tällä kertaa, vaikken varsinaisesti ollut ostoaikeissa. Ja kuinka ollakaan; siellähän se kauan metsästämäni Aesop-pussukka nökötti, ja vielä vastustamattoman huokeaan hintaan!


On aika hassua, miten tällainen suhteellisen pieni ja yksinkertainen asia voi tehdä iloiseksi, mutta toisaalta meikkipussi on esine, jota käytän ja siten myös katselen joka päivä. Kylpyhuoneessamme on sitä paitsi rajallisesti säilytystilaa, joten meikkipussi on usein esillä myös silloin, kun en tongi sen sisältöä. Matkoilla se muistuttaa minua kodista ja arkena se on yksi pienistä silmäniloista, jotka piristävät niinä vähän ankeampinakin maanantai-aamuina. Täydellinen voimaesine, siis!


Photographs by Emma Wilde


Wednesday, 16 November 2016

Arela SS17: The Beauty of the Almost



Odotan joka sesonki tätä pressikutsua eniten, sillä Arelan mallistot ovat aina toinen toistaan hurmaavampia, ja tilaisuus vähintään yhtä mukava ja kiinnostava kuin Arelan vaatteetkin. Tällä kertaa mallistoesittely oli vielä erityisempi, sillä se järjestettiin taiteilija Kirsti Tuokon työhuoneella Helsingin Kaapelitehtaalla, taiteilijan huikeiden teosten keskellä.


"The Beauty of the Almost - mallisto tutkiskelee kuvitellun ja toden suhdetta. Yhtenä inspiraation lähteenä mallistolle on ollut Eric Rohmerin elokuvien maailma: murretut mutta mehukkaat värit, paljon pidetyt, yksinkertaiset vaatteet , naturalistinen näytteleminen, pitkät keskustelut ja inhimillinen epätäydellisyys."


Unelman pehmeän merino-kashmirneuleen sekä pehmeän puuvillatrikoon lisäksi tähän kesämallistoon on otettu materiaaliksi himmeäkiiltoinen puuvillasatiini, joka on rapsakkaa ja joustamatonta kuin paperi. Materiaali toimii hyvänä kontrastina kauniisti laskeutuvalle neuleelle ja on sekä skarppi, että näyttävä. Brodeerattua puuvillaa saimme ihailla jo Arelan viime kesän mallistossa, mutta kesään 2017 päivitetty versio on ehkä vieläkin kauniimpi (oma suosikkini brodeeratuista vaatteista on ehdottomasti alle polven yltävä kaftaani, ihana). SS17-malliston materiaalit tulevat Espanjasta, Turkista ja Pohjois-Kiinasta. Neuleet valmistetaan Nepalissa ja vaatteet ommellaan Latviassa.


Arelan materiaalit ovat toki aivan omaa luokkaansa, mutta mallistojen todellinen viehätys piilee ehdottomasti väreissä - ja niiden odottamattomassa yhdistelyssä. SS17 - malliston värit ovat jotenkin huikean herkullisia, mieleen tulee auttamatta sulava jäätelö ja pitkät kesäpäivät. Herkkuvärit toimivat epäilemättä myös voimaannuttavina väripilkkuina alkukevään harmaudessa, kun ei malttaisi enää odottaa, että kevät pääsee kunnolla vauhtiin.


Kesämalliston lisäksi Arela esitteli tilaisuudessa uuden ekologisen koti-mallistonsa Arela Sunday, joka on suunniteltu mukavaan ja kauniiseen kotielämään - ja on todellinen kotona viihtyvän esteetikon unelma! Sesonkien yli jatkuvassa kotimallistossa osa tuotteista on tuttuja Arelan suosikkimalleja (kuten ihana Aspen-huppari, yllä Kirsti Tuokon päällä) ja osa uusia tulokkaita.

Malliston materiaalina toimii täysin värjäämätön kashmirvilla, jonka valmistuksessa käytetään entistä vähemmän vettä ja joka on täysin kemikaalivapaata. Malliston väripaletti on hyvin maanläheinen ja rauhallinen, kashmirvuohien luonnollisen harmaa-ruskean värityksen mukainen. Kevät-kesämalliston ilmestymistä saamme odotella maaliskuuhun, mutta kotimallisto on jo saatavissa Arelan Uudenmaankadun myymälästä.


Oli hurjan inspiroivaa päästä ihailemaan uusinta mallistoa taiteilijan työhuoneella, ja hauskinta oli tietenkin se, että Kirsti Tuokon teosten ja Arelan malliston värit ja tunnelma nivoutuvat niin täysin tahattomasti, mutta silti saumattomasti yhteen. Kuten Maija Arela puheessaan mainitsi, taiteilijat ovat todellisia edelläkävijöitä, jotka suorastaan aistivat tulevaa näkymättömillä tuntosarvillaan.


Parasta Arelan tilaisuuksissa ovat kuitenkin - ja tietenkin - ihmiset. Taiteilija Kirsti Tuokko on varmasti yksi mielenkiintoisimmista ja inspiroivimmista ihmisistä, joita olen tavannut - ja totesimme jälleen, että meillä on yhteinen tapa muodostaa ajatuksia puhumalla (paljon). Arelan äiti-tytär-sisko tehokolmikko on aina yhtä lyömätöntä seuraa, oli kyse sitten Euroopan lähihistorialla ja taidemaailman anekdooteilla höystetyistä filosofisista keskusteluista - tai vaikka venyttelystä.   



Photographs by Emma Wilde
The Wilde Things . All rights reserved. BLOG DESIGN BY Labinastudio.