Sunday 26 November 2017

Asioita, joista pidän kodissa


Toimitamme parhaillaan talonvahdin virkaa vanhempieni kotona, sillä he lähtivät veljeni perheen kanssa viikoksi Abu Dhabiin. Meille jäi hoidettavaksi kolme koiraa, ja kahden talon lumityöt. Which is nice. 

Ei vaan, lumi on ymmärtänyt sulaa itsestään ja pieninkin koira (joka on myös ehdottomasti aikaansaavin, eikä aina sillä parhaalla mahdollisella tavalla) on käyttäytynyt moitteettomasti.

Erityisesti näin sunnuntaisin on kivaa, että kaikenlaiseen epämääräiseen löhöilyyn ja viipyilyyn on käytettävissä kokonainen talo. Voi vaihtaa vaikka joka tunti sohvalta nojatuoliin ja nojatuolista toiseen ja vain löhötä.

Välillä voi kammeta itsensä keittiöön ja syödä tuhottomasti mandariineja kahvin kanssa. Sitten voi taas uppoutua nojatuoliin ja mukaansatempaavan kirjan syövereihin (Luen Christien Idän pikajunan arvoitusta, kun siihen perustuvaa uutuuselokuvaa mainostetaan joka nurkalla. En aio mennä katsomaan elokuvaa, koska kukaan muu ei voi olla Poirot kuin David Suchet. Kirjan voin silti lukea varmaan kymmenettä kertaa - se ei vanhene ikinä.)


Kaiken joutilaisuuden lomassa pistin merkille varmaan tuhannetta kertaa, miten viihtyisä vanhempieni koti - erityisesti olohuone - on. Päätin siis tehdä pienen kokeen: purkaa sisustuksen elementteihin, hahmottaakseni paremmin, mistä tunnelma rakentuu. Tässä iltapäivätutkimukseni tulokset (kuvissa pääosaa esittää kuitenkin se aiemmin mainitsemani pikku-koira, koska hänkin oli kovin kiinnostunut iltapäivän tutkimusretkestä).


Värit. Äiti ja isä ovat aina käyttäneet värejä pelottomasti niin pukeutumisessa, kuin sisustuksessakin. Alan ymmärtää, miksi kokovalkoiset kodit ja minimalismi eivät ole koskaan tuntuneet omilta. Värit on ihania!

Kasvit. Vanhempieni kodissa on hirveästi viherkasveja. Isä on pelastanut niitä milloin mistäkin muuttokuormasta, ja niitä on kulkeutunut tutuilta ja sukulaisilta. Joka ikkunalla on joku kasvi: makuuhuoneissa äidin orkideakokoelma, erkkerissä kasvaa pieni viidakko ja uima-altaan reunat ovat täynnä isoja palmuja, puita ja kliivioita. Moni omista kasveistani on näiden jälkikasvua.

Kirjat. Vanhemmillani on olohuoneessa kaksi suurta kirjahyllyä, joissa on hirveästi kirjoja. Moni kirjoista on eri kulttuurimaisemista kertovia teoksia, ja alahyllyt pursuilee vanhoja matkakirjoja kaikista paikoista, jossa äiti ja isä ovat käyneet. Niistä monen on kirjoittanut joku kohteeseen hairahtanut britti, ja yltiömaalailevia ja olevinaan filosofia tekstejä lukiessa naurattaa. Kuvista tarttuu silti lähtemätön kaukokaipuu.

Saara piti silti eniten Idän pikajunan arvoituksesta.


Esineet, joilla on tarina. Vanhempani ovat kolunneet maailmankolkkia ahkerasti ja suurin osa kodin koriste-esineistä ja huonekaluista on tuotu Suomen ulkopuolelta. Silkkimatto Intiasta, sohvakalusto Lontoosta, Andeilla asuvilta käsityöläisiltä ostettu villa-saali. Isän työhuoneessa on Nepalissa muoviseen Mersu-kelloon vaihdettu sotilaan viidakkoveitsi, eli kukhri.

Rakkaimmat esineet ovat ehkä kuitenkin televisiokaapin päällä sesoskelevat eläinhahmot. Niistä jokainen on tuotu sieltä, missä kyseistä eläintä esiintyy villinä luonnossa. Tai se oli alkuperäinen ajatus. Muistan kerran, kun isä oli ostanut joltain Tallinnan äijäreisulta tuliaiseksi puisen virtahevon. Äiti kysyi puoliksi huvittuneena ja puoliksi kiukuissaan, että näittekö paljonkin virtahepoja Tallinan kaduilla.

Pyyhin pienenä näistä eläimistä pölyt aina jouluisin. Kivinen pingviini on oikealta kotiseudultaan, Argentiinan Etelä-kärjestä Tierra del Fuegosta, eli Tulimaasta.


Tunnelmavalaistus. Joka pöydällä on valaisimia ja kynttilänjalkoja. Illansuussa valaistus tekee olohuoneesta superkodikkaan. Yhdessä nurkassa on valkoiseksi rapattu takka, jonka sydän aukeaa myös seinän toiselle puolelle takkahuoneeseen. Olohuoneen takka on varaava, mutta takkahuoneen takka on avoin. Paistoimme siellä kavereidän kanssa pienenä vaahtokarkkeja. Takat vievät äidin mielestä hirveästi tilaa, mutta takka is best.

Muotokuvat. Äiti ja isä ovat teettäneet meistä kaikista muotokuvat. Äiti on maalattu lapsena ja sama taiteilija maalasi minusta kuvan ollessani kai 9-vuotias. Leikin kuvassa nukkekodilla. Siskoni ja veljeni on maalannut veljeni kummitäti ja isäni Kimmo Pälikkö Kiseleffin talossa, taiteiden yössä vuosia sitten. Olin mukana, ja muistan miten ihmeellistä oli katsoa kuvan syntymistä paperille. Valmiissa teoksessa isä näyttää parikymppiseltä, jolla on harmaat hiukset.

Villasukat. Vanhassa talossa on kylmät lattiat. En tiedä miten olen voinut kävellä täällä pienenä paljain jaloin, mutta niin vain kävelin. Kaikkien aikuisten onneksi äiti neuloo kuin kone, joten jalkaan löytyy aina villasukat. Ne on jaettu eteiseen äidin ja isän laatikkoihin, mutta kaikkihan niitä lainaavat.


Sellaista täällä on. Rakas, hassu, vanha talo, joka kaipaisi jo remonttiakin. Parasta on silti se, että asiat ovat pysyneet ennallaan. Kaikki vanhat huonekalut ja esineet ovat paikoillan, ja niistä pyyhitään joka joulu pölyt (pyyhitään niistä siis useamminkin, mutta jouluna se tuntuu erityiseltä). Vaikka ne ovat vain esineitä, ovat ne silti enemmän. Niistä tulee sellainen olo, että on kotona.

Sunday 19 November 2017

Muumilaakson marraskuu


Luen Muumilaakson marraskuun joka vuosi. Odotan sellaista marraskuista päivää, jolloin sade, pimeys ja kylmyys asettavat ylitsepääsemättömän esteen kaikelle tekemiselle. Sellaisena päivänä on järkevintä hyväksyä alkutalven yliote, sytyttää kynttilät ja erakoitua sohvan nurkkaan lukemaan. Sellaisena päivänä kuin tänään.


"Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeätä ja arvokasta ja ikiomaa."

Muumilaakson marraskuu on Tove Janssonin viimeinen muumiromaani. Se kertoo syksyisestä Muumilaaksosta, jonne kuusi yksineloon hakeutunutta, mutta itsensä kanssa kipuilevaa hahmoa tuntee yhtäkkiä vastustamatonta kaipuuta. Hahmot kerääntyvät Muumilaaksoon, mutta muumiperhe onkin poissa, ja heitä vastassa on vain tyhjilleen jätetyn Muumitalon kolea tuoksu. He majoittuvat taloon ja jokainen aloittaa, kenties tiedostamattaan, matkan omaan sisimpäänsä.

Viljonkka etsii itseään muumiperheen siivoamattomassa talossa, Mymmeli hautautuu haahkanuntuvapeitteeseen.Hemuli yrittää epätoivoisesti herätä onnellisena ja kaipaa keskustelukumppania. Ruttuvaari ei muista omaa nimeään, kantaa kaunaa holhoaville sukulaisilleen ja keskustelee peilikuvansa kanssa. Nuuskamuikkunen tuskastuu kanssahahmoihinsa - hän haluaisi vain olla yksin seurassa. Ullakkohuoneessa pieni, heitteille jätetty homssu Tuhto lukee nummuliiteista ja kasvattaa mielessäään Eläintä, joka osoittautuu olevan kaikkea muuta kuin pelkkä mielikuvitushahmo.


Teos on mietteliäämpi ja vakavampi kuin muut muumiromaanit, mutta elämänmakuinen ja empaattinen kerronta tekevät hahmoista ihanan inhimillisiä ja samaistuttavia. Kukapa ei olisi vähän hukassa kaamoksen kynnyksellä? 

Onneksi silloin voi ryömiä untuvapeiton alle, lukea kirjaa kynttilänvalossa, ja syödä lämpimiä juustovoileipiä - ja juoda lasillisen viiniä ystävien kanssa, hyvän toveruuden kunniaksi

Saturday 18 November 2017

Ensikosketukseni huutokauppoihin ja mitä siitä opin


Huutokaupat ovat aina kutkutelleet kovasti. Tavallaan houkutelleet, mutta toisaalta olen elänyt siinä (väärin)käsityksessä, etteivät ne ole tällaisia tavallisia kuolevaisia varten.

Sitten tänä syksynä iski vanha kunnon pesänrakennusvietti. Tiedättehän: pieni ihminen kohtaa vihdoin sen epämiellyttävän tosiasian, että tulee viettämään seuraavan puolivuotisen pääosin sisätiloissa, koska ulkona on huhtikuuhun asti pimeää, kylmää ja märkää. Huhtikuussa ehkä enää kylmää ja märkää. Hän siis yrittää tehdä kotikolostaan mahdollisimman viihtyisän.

Olen itse vielä siinä mielessä poikkeuksellisen hankala tapaus, että haluan kotiini vain mahdollisimman erityisiä esineitä. En halua pelkästään sisustaa. Haluan metsästää aarteita. Niinpä päätin tutustua huutokauppojen ihmeelliseen maailmaan.

Ensikokeilukseni tutustuin Bukowski'siin. Bukowskis on pohjoismaissa eniten miljoonanoteerauksia saavuttanut huutokauppatalo, jolla on vaikuttava 150-vuotinen historia. Korkeaprofiilisten vasarahuutokauppojen (jotka järjestetään Tukholmassa) lisäksi heillä on ihanan inhimillinen verkkohuutokauppaosasto.

Verkkohuutokaupassa on huudettavana kauniita esineitä, joiden hinnat nousevat harvakseltaan nelinumeroisiksi, tai edes hirmuisesti yli viidensadan. Sieltä raaskii siis keskituloinen kuukausipalkallinenkin kotiuttaa muutaman aarteen vuodessa. Huutokaupan tueksi on kehitetty näppärä Bukowskis-sovellus, jonka avulla on helppo selata myyntikohteita, ja ennen kaikkea pysytellä ajantasalla omien huutojensa tilanteesta.


Hävisin ensimmäisen huutokaupan johon lähdin mukaan. Big surprise.

Huusin erään suomalaisen matrikkelitaiteilijan tussiteosta, mutta hinta kapusi lopulta sen verran korkeaksi, että kantti ei enää kestänyt tehdä korotuksia. Jäi harmittamaan, koska en todellakaan ihastu moneen teokseen niin ylitsepääsemättömästi, että haluaisin sen omalle seinälle. Ärsyttävää, mutta onneksi tussi pysyy hyvin omassakin kätösessä. Suunnittelen parhaillaan hävyttömän moraalitonta jäljennösprojektia.

Toisella kertaa onni kuitenkin suosi, eikä vastahuutaja ollut yhtä hanakka - ostin tämän kuvissa keikistelevän Karl Hultströmin patsaan. 

Patsas ei ole uniikki, mutta joku on polttanut tähän uuden, kiiltävän maalipinnan, joka viehätti (se muistuttaa kaikkine muhkuroineen vähän ranskalaisen Astier de Villatten Setsuko-ma
lliston tuotteita) - ja onpahan helpompi pyyhkiä pölyt, kuin perinteisestä kipsipinnasta. Hehee, äiti jos luet, todista harvinaisen käytännönläheistä ajattelua.

Ostin patsaan kuitenkin pääasiassa siksi, että se kuvaa minulle sitä, miltä valo tuntuu iholla. Minulla on tuollainen olo joka kevät, kun ensimmäiset kevätauringon säteet alkavat viimein lämmittää ihoa pitkän talven jälkeen (en kyllä ikinä seiso takki auki alasti ottamassa aurinkoa vastaan - en ainakaan myönnä).


Sielläkin lienee joku, joka ei ole vielä uskaltautunut huutokaupoille! Tässä siis muutama ohjenuora, jotka tekevät ensikosketuksesta hieman pehmeämmän. Go win some bids!

Et voi ostaa kaikkea. Tämä ikävä tosiseikka kannattaa hyväksyä jo ennen kuin vierailet Bukowskisin sivuilla. Aarteita on loputtomiin - ja edellisten huutokauppojen päätyttyä uusia tulee jatkuvasti lisää.

Muista, että huudat omilla rahoillasi. Innostuksessa saattaa helposti unohtua, että esineitä huudetaan omilla rahoilla, ja että tarjous on oikea ostositoumus.

Päätä ennalta maksimitarjouksesi. Mieti realistisesti, miten paljon olet valmis maksamaan esineestä, ja lopeta huutaminen tiukasti siihen. Vastahuutajana saattaa olla joku, jolla on varaa huutaa loputtomiin, mutta sinun kannattaa lähteä leikkiin mukaan vain, jos tilisi saldo kestää sen.

Laske lisäkustannukset. Laske ennakkoon, kuinka paljon tavaralle kertyy lisäkustannuksia madollisesta tekijänoikeuskorvauksesta, toimituskuluista ja ostoprovisiosta. Muista tarkistaa lisäkustannukset jo siinä vaiheessa, kun mietit maksimitarjoustasi - ja pidä ne mielessä aina kun teet uuden tarjouksen.

Älä ajattele lisäkustannuksia minään "irrallisena summana", ne ovat sentilleen osa sitä rahasummaa, jonka sinä joudut maksamaan omalta tililtäsi, jotta esine saadaan luoksesi. Siis osa esineen ostohintaa. Muista myös Ruotsin puolelta esineitä ostaessasi huomioida valuuttakurssi. Onneksi ainakin Bukowskis-sovelluksessa hinta näkyy tarjousta tehdessä kaikkine kuluineen, kruunuina, euroina ja dollareina. Toimituskulut voi laskea syöttämällä postinumeronsa toimituskululaskuriin, joka tarjoaa kolmea eri toimitusvaihtoehtoa.

Mieti, miksi huudat. Jos huudat sijoitusmielessä, kannattaa tehdä esineestä pieni taustakartoitus. Onko se uniikki? Minkä kokoinen sarja esinettä on tuotettu? Onko muita kappaleita vielä jäljellä? Millä hintaa ne ovat myyneet? Näin vältyt huutamasta esinettä ylihintaan - ja toisalta tiedät myös, mikäli olet tehnyt loistokaupat. Mikäli huudat tunnepohjalta (kuten minä tämän patsaan), suhteuta tarjouksesi suoraan oman tilisi saldoon.

Niele tappiosi. Hävisit huutokaupan maailman ihanimmasta esineestä? Niele tappiosi, ja jatkaa elämääsi - löydät varmasti uusia aarteita jatkossa.


Lisää ostamisesta ja myymisestä Bukowskisilla voit lukea tältä Q&A-sivulta.


Tuesday 14 November 2017

Muumipappa ja meri x Karo Hellberg


Lyhyesti: WSOY julkaisee 12 klassikkoa -sarjan Suomen juhlavuoden kunniaksi. 12 suomalaista merkkiteosta saavat uuden ulkoasun eturivin taiteilijoilta, ja jokaista teosta painetaan 2000:n kappaleen käsinnumeroitu erä. Uusi klassikko julkaistaan joka kuukausi. Kansien alkuperäisteokset ovat joulukuussa näytillä Helsinki Contemporaryssä, jonka jälkeen ne huutokaupataan ja varat lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen. Sarjan yhdestoista teos, Tove Janssonin Muumipappa ja meri, julkaistiin marraskuun alussa. Teoksen kannen on maalannut Karoliina Hellberg. 

Ensinnäkin, ihan mahtava projekti WSOY:ltä! Pidän hirmuisesti kauniista kirjoista, ja keräilen suosikkiteoksistani esteettisiä painoksia, joita on usein valitettavasti tarjolla ainoastaan antikvariaattien pölyisenhämyisessä maailmassa (eipä siinä, antikvariaatit ovat ehkä ihaninta mitä tiedän, mutta touhu on niissä aina varsinaista metsästämistä). Todella harva uusi painos säväyttää ulkoasullaan ja pokkarit ovat ehkä kauheinta mitä tiedän. Miksi nykymaailmassa keskitytään niin harvoin esineiden estetiikkaan?

Takaisin aiheeseen. Proloquessa järjestettiin teoksen julkaisun kunniaksi taiteilija-ilta viime keskiviikkona (Proloquen Nora on Karoliinan sisko). Näytillä oli kirjan kanteen ikuistettu alkuperäisteos, ja kuultavana ihastuttava taiteilija itse. Oli supermielenkiintoista kuulla Karon ajatuksia maalausprosessista! Voit lukea niistä Karon omin sanoin täältä


Teos oli täysin erilainen kuin osasin odottaa, mutta Karon avattua ajatuksiaan ja teoksen tematiikkaa, sain siitä otteen.  Olen ikihyviksi ihastunut Karon värien käyttöön ja tapaan rakentaa töihinsä sellaisia unohtuneita pieniä hetkiä ja ajatuksia. Karo taitaa itse kutsua niitä haamuiksi. 

Ostin illan aikana kaksi kirjaa, toisen itselleni ja toisen isänpäivälahjaksi. Lisäksi mukaan lähti peräti neljä ihanaa kuusenkoristetta (syytän arviointikykyni hetkellisestä katoamisesta illan erinomaista viinitarjoilua). Toisaalta asiahan on kuitenkin niin, että jos onnistuu löytämään kauniita ja sopuhintaisia joulukoristeita, niitä kannattaa ostaa kerralla useampi. Joulukoristeita vaivaa nimittäin nykyään se sama muovisuus ja estetiikan puute kuin monia kirjoja.

Koristeista lisää myöhemmin. Nyt lähden lukemaan eräästä perheestä, merestä ja suuresta myrskystä, joka puhalsi kaiken lopulta kohdalleen. 

Wednesday 1 November 2017

Beeswrap - elmukelmun ekologinen korvike


Roskaton elämä kiinnostaa. Siksi aloitin sunnuntaina haasteen, jossa lupasin omaksua joka viikko jonkin tavan vähentää arjessa tuottamaani roskaa. Näen asian niin, että pysyvä muutos on helpoin saavuttaa, kun omaksuu uusia tapoja yksi kerrallaan. Tässä siis tulee ensimmäinen!

Bee's Wrap, eli elmukelmun kestokorvike, ei ole minulle varsinaisesti uusi tuttavuus (olen käyttänyt sitä jo melkein vuoden), mutta halusin kirjoittaa siitä ensimmäisenä, koska se on helppo ja vaivaton tapa poistaa yksi muovituote keittiön komeroista kokonaan. 

Bee's Wrap on yksinkertaisuudessaan pala luomupuuvillaa, joka on pinnoitettu mehiläisvahalla, jojoba öljyllä ja pihkalla. Se toimii elmukelmun tavoin, mutta on luonnollisesti (pun intended) paljon kestävämpi vaihtoehto. Bee's Wrap kestää käyttöä vähintään vuoden verran, jonka jälkeen sen voi huoletta kompostoida tai käyttää jopa myrkyttömänä sytykkeenä. Koska aikki ainesosat ovat luonnollisia ja luomua, ei myöskään tarvitse miettiä irtoaako kääreestä mikromuoveja ruokaan tai luontoon. 
Bee's Wrapin on kehittänyt vermontilainen Sarah Kaeck, joka tuskastui ruuan laittamisen ja säilyttämisen tuottamaan roskamäärään. Tuotanto tapahtui alunperin Sarahin omassa kodissa, mutta kysynnän kasvaessa ja laajentuessa maailmalle se siirrettiin pieneen pajaan Vermontin Bristoliin, jossa Bee's Wrapit valmistetaan edelleen käsityönä. 

Tuote on superhelppo käyttää: asetat sen vuuan päälle, tai taittelet ruokatuotteen ympärille ja sitten vain puristat taitekohdat ja reunat paikoilleen paljain käsin. Kädenlämpö aktivoi mehiläisvahan, ja viiletessään reunat jäävät toisiinsa kiinni. 

Käytön jälkeen kääre pestään kylmällä vedellä ja saippualla. Kuivuttuaan se on taas valmiina käyttöön. Pisteet myös siitä, ettei Bee's Wrapiin tunnu tarttuvan edes raa'an sipulin haju - kokeiltu on! Lisäksi tuotteesta on kehitetty useita kokoja ja malleja erityiskäyttökohteita varten. Nudgesta näyttäisi löytyvän ainakin pientä, keskikokoista ja 3:n koon pakettia, sekä leipäkäärettä, voileipäkäärettä ja 7:n liinan variety packia

Käytettyäni Bee's Wrapia vuoden verran ihmetyttää lähinnä, ettei kukaan ole keksinyt vastaavaa tuotetta aiemmin. Onneksi nyt on!


Luin muuten tänään aamulla, että Muslan Mia on myös innostunut roskattomasta elämästä, ja aikoo kokeilla täysin muovitonta elämää kuukauden ajan, ihan mahtavaa! Seuraa Mian kokeilua täällä.

Tämä päivitys on osa Roskaton elämä-päivityssarjaa, jonka kaikki päivitykset löydät täältä.
The Wilde Things . All rights reserved. BLOG DESIGN BY Labinastudio.