Sain Vilman 13-vuotiaana ja tottelematon
karvanaama on ollut siitä lähtien elämäni ehdoton kiintopiste. Jos hankkisin
koiran nyt, tekisin kuitenkin aika monta asiaa toisin.
Meillä ei ole ikinä törsätty koiriin (koiranomistaminen yltyy monella
järkevälläkin ihmisellä ihmeelliseksi varusteurheiluksi), mutta Vilmalle olisi
saanut hankittua kaiken tarpeellisen paljon kestävämmin, jos olisin aikoinaan
osannut ajatella asioita vähän enemmän.
Jälkiviisaana neuvon, että priimakuntoisia koirantarvikkeita löytyy
lukemattomasti esim. tori.fi:stä: haalareita, kuljetushäkkejä, valjaita,
pantoja, remmejä, kulhoja, petejä, leluja, turkinhuoltovälineitä, pelastus- ja
heijastinliivejä, juoksuvöitä jne. Myös kotimainen Kind for Dogs valmistaa
esteettiset koirantarvikkeensa pehmeitä arvoja noudattaen.
Vilma on pilalle hemmoteltu karvakakara, jonka elintaso on varmasti
kymmenkertainen moniin maapallon ihmisiin verrattuna. Yhteistä
hiilijalanjälkeämme pienentääkseni yritänkin nyt tehdä ryökäleestä
nollahukkakoiraa. Alla muutamia otteita tästä (ehkä epätoivoisesta)
projektista.
Ruoka aiheuttaa suurimman osan koiran, kuten ihmisenkin, hiilijalanjäljestä.
Koirien valmisruoat ovat varmasti kehittyneet paljon, mutta niiden sisältämät
säilöntäaineet ja ainesosien alkuperä mietityttävät. Siksi olen aina
valmistanut Vilman ruoan itse. Keitän kahdesti kuussa n. 5 litran ”puuron”
tattari- ja ohrasuurimoista, raastetusta porkkanasta ja kananpojan
jauhelihasta. Säilön sen vanhoissa litran jäätelörasioissa pakkaseen. Helppoa,
halpaa ja terveellistä!
Kaikki Vilman puuron ainesosat ovat kotimaista lähiruokaa, ja jauhelihaa
lukuun ottamatta ne voi ostaa kierrätettävissä kartonkipakkauksissa tai omaan
pussiin (jauhelihaa saisi omaan purkkiin lihatiskistä, en ole vielä niin pitkällä).
Voisin tietenkin yrittää tehdä Vilmasta vegaanin, mm. vegaaniaktivisti Gary
Youfrosky väittää koiransa olevan vegaani ja erittäin terve, mutta en oikein
tiedä mitä mieltä olen kasvissyöjäkoirista. Koira on kuitenkin luonnostaan
lihansyöjä, toisin kuin ihminen.
Ruokakuppi on vähän turhake pienellä koiralla ja Vilma syö samoista syvistä
lautasista, joista ihmiset (ne käyvät välissä kyllä tiskikoneessa, vieraat
älkää huolestuko). Pohdin Kind for Dogsin Ole hyvä -kulhojen hankintaa, mutta
Vilma tuskin osaisi arvostaa 80 euron kulhoparia. Ehkä isommalle koiralle ne
tulisivat tarpeeseen.
Koiranjätökset pitää lain mukaan kerätä, mutta vitsi että tuntuu typerältä pussittaa
koirankakkaa roskiksiin, kun se maatuisi luonnossa moninkertaisesti nopeammin.
Toisin kuin moni luulee, koiranjätösastioiden sisältöä ei viedä biojätteen
käsittelylaitokselle, vaan kaatopaikalle. Siksi koiranomistajan kannattaa
käyttää mahdollisimman tehokkaasti maatuvaa kakkapussia; tässä yhteydessä jopa
paljon parjattu biomuovi saattaa olla fiksuin valinta, tai sitten paperipussi.
Tunnustan, etten aina kerää Vilman kikkareita. Noukin ne pussiin vain
sellaisista paikoista, joissa ihmiset liikkuvat jatkuvasti tai joku lapsi
saattaa leikkiä. Esimerkiksi metsästä en ikinä keräisi, koska Vilma osaa mennä
polulta sivuun. Sitä paitsi järkeilen aina, että Vilma on suunnilleen ketun
kokoinen, eikä kukaan kai juokse niidenkään kakkoja pussittamassa.
Koiran ”vaatteet” ovat mielestäni aika naurettava asia. Pidän kaikista koirista, mutta
mielestäni on eettisesti väärin, että näille leveysasteille edes tuodaan
rotuja, jotka eivät selviä pakkasessa ilman erillistä vaatetusta (miksi on
pitänyt ylipäänsä jalostaa rotuja, jotka eivät kestä sääilmiöitä, kun koira on
ulkoeläin?).
Ei silti, kyllä Vilmallakin on kaksi hassutteluvaatetta, jotka nykyään
jättäisin ostamatta, mutta kun ne kerran ovat kaapissa, käytämme niitä aina
välillä. Princess-kirjailtu ”t-paita” on turhakkeen arkkityyppi, jonka ostin
vuosia sitten Holyrood House Palace:sta. Se pääsi kuitenkin viime kesänä
yllättäen hyötykäyttöön, kun Vilma ei leikkauksen jälkeen suostunut millään
pitämään suojakupua tai -haalaria. ”Tonttupaidan” vilma sai veljeltäni yhtenä
jouluna. Käytämme sitä perinteisellä joulukävelyllä ja saamme vastaantulijoilta
hilpeitä jouluntoivotuksia.
Panta ja remmi ovat oikeastaan koiran ainoat välttämättömät asusteet. Vilmalla on
kotona yksi nylon-panta ja yksi fleksi, sekä nahkainen juhlapanta ja -remmi.
Käyttäisin mieluummin aina nahkapantaa, mutta se hankaa Vilman turkin kaulan
ympäriltä katki, siksi nylon.
Vilmalla on ollut elämänsä aikana kaksi fleksiä ja kaksi pantaa, ja nuo
toiset ovat vanhemmillani varataluttimena edelleen. Panta ja remmi kannattaa
ostaa käytettynä, mutta esteettisesti selkeinä ja laadukkaina, jotta ne
kestävät käyttöä. Erityisesti kaulapanta menee koiran turkista irtoavasta
talista likaiseksi, joten sen pestävyyttä on hyvä harkita (nahkapannan voi
pestä marseille-saippualla).
Turkinhuolto ja siihen liittyvien välineiden tarpeellisuus vaihtelee koirarodun
mukaan, mutta hyvinvoiva turkki on nollahukkaamisenkin kaupalla koiran oikeus,
sillä oikein huollettuna turkki eristää lämpöä ja kosteutta parhaiten. Silti
epäilen, että monen koiran turkkia huolletaan ja pestään ennemmin
omistajan mieltymykset, kuin koiran hyvinvointi edellä.
Vilmalla on karkea, kaksikerroksinen turkki, joka nypitään noin kolme
kertaa vuodessa, eikä sitä muutoin tarvitse juuri huoltaa. Nypintä kuulostaa
julmalta, mutta kun turkki on pitkä, se lähtee irti helposti. Jos Vilman turkki
leikattaisiin, se menisi käytännössä pilalle. Zero waste -ninja ottaisi tietty
nypityt karvat talteen ja kehräisi niistä lankaa tai käyttäisi ne jonkun
idätysastian biopohjana, mutta niin harrasta minusta ei ehkä koskaan tule.
Pesen Vilmaa todella harvoin (pääasiassa vain silloin kun neiti on löytänyt
jonkun sonta-aarteen metsälenkillä) ja käytän siihen yleensä lantrattua
luonnonkosmeettista shampoota. John Master’s Organics -merkillä on
muistaakseni luonnonkosmeettisia koirashampoita, mutta ne taisivat olla aika
hintavia ja miksi ostaa taas yksi asia muovipullossa? Oikeasti koiran pesuun ei
kai tarvitsisi mitään pesuainetta, jos/kun ihmisenkin hiukset tulevat
totuttelun jälkeen puhtaiksi ilman.
Peti ei ole ollut meille koskaan tarpeellinen hankinta, koska Vilma nukkuu
kaikki yöt ihmispalvelijoidensa sängyssä, monesti pää tyynyllä (olen vuosien
mittaan oppinut, että koiran fyysinen koko ei kerro mitään siitä, kuinka suuren
nukkumatilan se saattaa vallata). Jos meillä olisi berninpaimenkoira, hänellä
olisi oma peti.
Äiti teki viime kesänä Vilmalle ison lattiatyynyn kaapeista löytämistään
kankaista, mutta Vilma hyödyntää sitä pääasiassa kuten hienot naiset
divaanejaan: raukeaan iltapäiväloikoiluun. Tori.fi:stä löytyy upeita (ja
katseen kestäviä) petejä, kuten tämä rottinkinen. Kind for dogsin
pellavapedit on myös kauniita ja ymmärtääkseni helppohoitoisia.
Lelut ovat vähän hankala juttu, koska koira tarvitsee virikkeitä, mutta ne
on usein tehty muovista, kumista tai keinokuitutekstiileistä, eivätkä siis ole
lainkaan ympäristöystävällisiä. Materiaalien terveysvaikutuksetkin
mietityttävät, kun koira leikkii leluilla pääasiassa suullaan.
Vilmalla on kohtuuttoman monta lelua ottaen huomioon, että ne jaksavat kiinnostaa
suhteellisen harvoin. Kaksi lelua riittäisi vallan mainiosti, mutta niitä on
tullut joululahjoina perheeltä kokonainen korillinen (jos luette tätä, Vilmalle
vaan herkkulahjoja ensi jouluna!). Suunnittelen lahjoittavani hyväkuntoisista
leluista ainakin puolet HESY:lle, olkoonkin että omistushaluinen
terrierinretale saattaa protestoida.
Keppien ja käpyjen jahtaaminen ulkona on koiralle itselleenkin
miellyttävämpää ajanvietettä kuin muovilelulla leikkiminen sisällä.
Etsimisleikin saa talvella aikaan helposti, kun piilottaa koirankeksin hankeen.
Kaiken kaikkiaan, zero waste -koiranomistajan kannattaa tutustua
vaihtoehtoisiin tapoihin ruokkia karvakorvaansa ja punnita tarkkaan, mitkä
koiran todelliset tarpeet ovat. Jos koira ei esimerkiksi veneile joka
kesäviikonloppu, hän tuskin tarvitsee pelastusliivejä.
Loppupeleissä karvakaverit rotuun katsomatta arvostavat eniten rapsutuksia
ja rakkautta – ja sitä höyryävää mäyränlantakasaa.
