Saturday, 16 March 2019

7x arjen pieni ympäristöteko


#muovitonmaaliskuu on täydessä vauhdissa ja se on mahtavaa! On superhienoa, että yhä useampi herää tarkastelemaan omia kulutustottumuksiaan. Nollahukkaelämäntyyli voi tuntua tuskastuttavan haastavalta, mutta ei se haittaa, you get points for trying! Tässä muutama arjen pieni ympäristöteko, joita on helppo opetella vaikka yksi kerrallaan.

1 kuppi kahvia päivässä. Liha ei ole ainoa ruoka-aine, jonka valmistamisella on valtavat ympäristövaikutukset. Kahviplantaasien tieltä raivataan sademetsiä ja kahvin kasvattaminen vaatii paljon vettä ja lannoitteita. On ristiriitaista, että olemme muka riippuvaisia kahvista, mutta toisaalta kulutamme sitä tosi vastuuttomasti. Siksi päätin juoda päivässä vain yhden ja oikeasti nauttia siitä. Toimistolla en juo enää kahvia ja olen päässyt eroon iltapäiväväsymyksestä. Win-win!

Kankaiset hevipussit. Moni on tottunut ottamaan oman kauppakassin mukaan ostoksille, mutta myös heviosaston muovipussit on helppo korvata kangaspusseilla. Monet ruokakaupat myyvät kestohevipusseja, mutta kokemukseni perusteella ne eivät oikein kestä. Siksi aion omella omia Fidalta löytämästäni valoverhosta. Äiti, langoita saumuri valmiiksi!

Hävikkilista jääkaapin oveen. Meillä oli tällainen alkuvuodesta ja se toimi tosi hyvin. Punnitsin keittiövaa’alla jutut, jotka oli päässeet pilaantumaan ja kirjoitin ne jääkaapinovessa roikkuvalle ruutupaperille (halusin tietää, miten paljon tuotetaan ruokahävikkiä vrt. keskiverto suomalainen kotitalous). Aina kun näin listan, motivoiduin kokkaamaan niistä jutuista, joita jo löytyi jääkaapista.

Kankaiset lautasliinat. Kertakäyttöisiä paperilautasliinoja kuluu päivän aikana aika paljon, jos asiaan ei kiinnitä huomiota. Vaikka paperin voi kierrättää, on jokainen paperilautasliina kuitenkin kertakäyttöesine. Meillä on kotona siirrytty kokonaan kankaisiin lautasliinoihin, mutta töissä olen lipsunut viime aikoina. Aika terästäytyä! Kirjoitin kankaisista lautasliinoista laajemmin täällä.

Kokeile vegaanista reseptiä, vaikka kerran viikossa. Interwebs on täynnä inspiraatiota, omia suosikkeja ovat mm. Chocochili ja Viimeistä murua myöten. Vegaaniksi alkaminen kertaheitolla on vaikeaa (been there, done that), mutta yhdelläkin vegaanisella aterialla viikossa on positiivinen ympäristövaikutus.

Take Away -ateriat omaan rasiaan. Take Away -rasioista syntyy aivan mieletön määrä roskaa! Edes rasioita, joissa lukee ”biodegradable” ei voi lajitella biojätteeseen, koska biojätteenlaitos käsittelee vain orgaanista biojätettä (ruoantähteet, yms.). Kertakäyttörasiat päätyy kaatopaikalle tai ne poltetaan energiaksi. Olen hakenut lounasta ekoboxiin jo yli vuoden ja kaikki ravintolat on pakanneet lounaani siihen oikein mielellään. Sain vuodenvaihteessa toimarilta luvan tilata myös toimistollemme ekoboxeja ja ne on otettu avoimin mielin käyttöön. 

Jätä pullotetut juomat kauppaan! Vaikka pantilliset pullot kiertää suljetussa kierrossa, aiheuttaa niiden siirtely ja kierrättäminen ihan turhia päästöjä. Olemme ihan älyttömän etuoikeutetussa asemassa, koska meillä on varmaan maailman paras hanavesi. Otetaan siitä kaikki irti!



Sunday, 24 February 2019

Suosikkinäyttely: Karoliina Hellberg Didrichsenissä



Käytiin äitin kanssa viime lauantaina kolmessa eri museossa ja se oli mahtavaa! Aloitimme suosikkimuseostani Didrichsenistä, sitten kävimme Synebrychoffilla ja lounaan jälkeen jatkoimme Valokuvataiteen museoon katsomaan erään perhetutun näyttelyä.

Didrichsenissä on esillä Karoliina Hellbergin Pro Arte -näyttely, joka on niin ihana, että käyn ehkä katsomassa sen vielä uudelleen. Näyttelyssä on esillä 34 teosta, joista monet on ensimmäistä kertaa nähtävillä Helsingissä, eli tätä tilaisuutta ei kannata ohittaa!

Kun tapasin Karon ensimmäistä kertaa Muumipappa ja meri-erikoispainoksen julkkareissa, Karo kertoi työskentelylleen keskeisestä esteettiset haamut -käsitteestä. Näin se on sanoitettu Didrichsenin näyttelyesittelyyn (laajemmin Karon ajatuksia voi lukea Didrichsenin tuottamasta, ihanasta Karoliina Hellberg -näyttelykirjasta):

”Ajatus esteettisistä haamuista on minulle metodinomainen lähestymistapa maalaamiseen. Termiä on käyttänyt Yves Saint Laurent vuonna 2002 puheessaan, jonka hän piti lopettaessaan uransa. Minulle esteettisissä haamuissa on kyse näkymättömän tekemisestä näkyväksi maalauksessa. Käytän esimerkiksi tiettyjä esineitä tai kasveja symboloimaan tiettyjä henkilöitä, salaisuuksia tai muistoja.”


Harvoissa Karon töissä esiintyy varsinaisia ihmishahmoja, mutta niissä on silti jotain muotokuvamaista. Vaikka kuvissa ei ole ketään henkilöä, ne tuntuvat silti rakentuvan jonkun tietyn hetken tai jonkun ihmisen auran ympärille.

Varsinkin huoneita esittävistä töistä tulee sellainen olo, että joku seisoo juuri ja juuri kehysten ulkopuolella. He ovat juuri olleet kuvassa, tilassa on ollut tunnelma, on kenties tapahtunut jotain – joku merkityksellinen keskustelu, tai sitten jotain ihan arkipäiväistä. Nyt jäljellä on enää vieno tupakan tuoksu, tuulahdus hajuvettä, tai ryppyyn painuneet sohvatyynyt.

Siksi tuntuukin erityiseltä, että Karon työt ovat esillä juuri Didrichsenissä, joka oli aikanaan taidetta rakastavan pariskunnan, Marie-Louise ja Gunnar Didrichsenin, koti. Tavallaan hekin ovat poistuneet kuvasta vain hetki sitten, ja heidän vartalonsa painaumat näkyvät edelleen nahkaisissa lukutuoleissa.


Didrichsenin huvilasiivessä on muuten esillä myös aiempien Pro Arte -tunnustuksen saaneiden taiteilijoiden töitä, joista oma suosikkini on Sari Bremer. Omistan vedoksen ihanasta Fearful Symmetry -teoksesta. Ehkä joskus seinääni koristaa myös joku Karon uskomattomista töistä, mutta toistaiseksi tyydyn kehystämään museokaupasta ostamani postikortit.

Karoliina Hellbergin näyttely esillä Didrichsenissä 5.5. asti. 

Tuesday, 5 February 2019

Maukas ja vähän tulinen juureskeitto

Aina syödessäni keittoa huomaan ajattelevani, että niitä pitäisi laittaa kotona useammin.


Erityisesti maukkaat sosekeitot on parhaita. Ainekset ei maksa juuri mitään ja sekaan voi heittää kaikki jääkaapin perukoille kuivahtaneet porkkanat (= täydellinen hävikinestoruoka). Kotimaisista juureksista valmistettu keitto on myös ympäristöystävällinen ateria ympäri vuoden (toisin kun esim. näin talvisin kasvihuoneessa kasvatettavat vihannekset).

Jotenkin mielsin tosi pitkään sosekeiton tosi tylsäksi ja mauttomaksi arkiruoaksi, mutta minut on pikkuhiljaa käännyttänyt eräs ovela sekasyöjä. Meillä on taloudessa nimittäin välillä yhteiset ruoat kiven alla, joten aina kun ei jakseta laittaa omia ruokia, sekasyöjä ehdottaa jotain hyvää keittoa (yrittää vaan epäilemättä suojella itseään tofulta, linsseiltä ja sieniltä).

Sosekeitot toimii erinomaisesti arjessa, mutta viimeistään viime viikonloppuna myönsin, että ne sopii yhtä hyvin lauantai-illan pääruoaksi. Maukkaan juureskeiton aineet löytyivät valmiiksi jääkaapista (täydellistä, ei tarvinnut käydä kaupassa!) ja paahdoin sen päällisiksi rapeita tofukuutioita chilissä ja valkosipulissa – vaikka olen joskus ajatellut, ettei tofua voi syödä keiton päällä.

Tarinan opetus: test your limits.


Maukas ja vähän tulinen juureskeitto
4-5 annosta

  • 4 suurehkoa porkkanaa
  • 4 keskikokoista perunaa 
  • 1 keskikokoinen bataatti 
  • 1-2 sipulia
  • 2 valkosipulinkynttä
  • 2 dl (kaura)kermaa
  • Peukalonpään kokoinen pala tuoretta inkivääriä
  • 1 tuore chili 
  • Jauhettua kuminaa
  • Oliiviöljyä
  • Maldon-suolaa 

Pilko chili, inkivääri ja valkosipuli ja kuumenna niitä hetki reilussa lorauksessa oliiviöljyä kattilan pohjalla. Lisää kumina ja pilkotut sipulit, kuullota. Lisää kuoritut ja pilkotut juurekset ja peitä vedellä. Keitä keskilämmöllä, kunnes juurekset ovat kypsiä. Soseuta, lisää kerma ja anna hautua hetki. Maldon-suola on hyvä lisätä vasta lautasella oman maun mukaan.

Keiton lisukkeiksi sopii: kreikkalainen jogurtti, paahdetut kurpitsansiemenet, feta tai chilissä ja valkosipulissa paistettu tofu.

Sunday, 27 January 2019

Zero waste -elämää koiran kanssa


Sain Vilman 13-vuotiaana ja tottelematon karvanaama on ollut siitä lähtien elämäni ehdoton kiintopiste. Jos hankkisin koiran nyt, tekisin kuitenkin aika monta asiaa toisin.


Meillä ei ole ikinä törsätty koiriin (koiranomistaminen yltyy monella järkevälläkin ihmisellä ihmeelliseksi varusteurheiluksi), mutta Vilmalle olisi saanut hankittua kaiken tarpeellisen paljon kestävämmin, jos olisin aikoinaan osannut ajatella asioita vähän enemmän.

Jälkiviisaana neuvon, että priimakuntoisia koirantarvikkeita löytyy lukemattomasti esim. tori.fi:stä: haalareita, kuljetushäkkejä, valjaita, pantoja, remmejä, kulhoja, petejä, leluja, turkinhuoltovälineitä, pelastus- ja heijastinliivejä, juoksuvöitä jne. Myös kotimainen Kind for Dogs valmistaa esteettiset koirantarvikkeensa pehmeitä arvoja noudattaen.

Vilma on pilalle hemmoteltu karvakakara, jonka elintaso on varmasti kymmenkertainen moniin maapallon ihmisiin verrattuna. Yhteistä hiilijalanjälkeämme pienentääkseni yritänkin nyt tehdä ryökäleestä nollahukkakoiraa. Alla muutamia otteita tästä (ehkä epätoivoisesta) projektista.  



Ruoka aiheuttaa suurimman osan koiran, kuten ihmisenkin, hiilijalanjäljestä. Koirien valmisruoat ovat varmasti kehittyneet paljon, mutta niiden sisältämät säilöntäaineet ja ainesosien alkuperä mietityttävät. Siksi olen aina valmistanut Vilman ruoan itse. Keitän kahdesti kuussa n. 5 litran ”puuron” tattari- ja ohrasuurimoista, raastetusta porkkanasta ja kananpojan jauhelihasta. Säilön sen vanhoissa litran jäätelörasioissa pakkaseen. Helppoa, halpaa ja terveellistä!

Kaikki Vilman puuron ainesosat ovat kotimaista lähiruokaa, ja jauhelihaa lukuun ottamatta ne voi ostaa kierrätettävissä kartonkipakkauksissa tai omaan pussiin (jauhelihaa saisi omaan purkkiin lihatiskistä, en ole vielä niin pitkällä). 

Voisin tietenkin yrittää tehdä Vilmasta vegaanin, mm. vegaaniaktivisti Gary Youfrosky väittää koiransa olevan vegaani ja erittäin terve, mutta en oikein tiedä mitä mieltä olen kasvissyöjäkoirista. Koira on kuitenkin luonnostaan lihansyöjä, toisin kuin ihminen. 

Ruokakuppi on vähän turhake pienellä koiralla ja Vilma syö samoista syvistä lautasista, joista ihmiset (ne käyvät välissä kyllä tiskikoneessa, vieraat älkää huolestuko). Pohdin Kind for Dogsin Ole hyvä -kulhojen hankintaa, mutta Vilma tuskin osaisi arvostaa 80 euron kulhoparia. Ehkä isommalle koiralle ne tulisivat tarpeeseen. 

Koiranjätökset pitää lain mukaan kerätä, mutta vitsi että tuntuu typerältä pussittaa koirankakkaa roskiksiin, kun se maatuisi luonnossa moninkertaisesti nopeammin. Toisin kuin moni luulee, koiranjätösastioiden sisältöä ei viedä biojätteen käsittelylaitokselle, vaan kaatopaikalle. Siksi koiranomistajan kannattaa käyttää mahdollisimman tehokkaasti maatuvaa kakkapussia; tässä yhteydessä jopa paljon parjattu biomuovi saattaa olla fiksuin valinta, tai sitten paperipussi.

Tunnustan, etten aina kerää Vilman kikkareita. Noukin ne pussiin vain sellaisista paikoista, joissa ihmiset liikkuvat jatkuvasti tai joku lapsi saattaa leikkiä. Esimerkiksi metsästä en ikinä keräisi, koska Vilma osaa mennä polulta sivuun. Sitä paitsi järkeilen aina, että Vilma on suunnilleen ketun kokoinen, eikä kukaan kai juokse niidenkään kakkoja pussittamassa. 


Koiran ”vaatteet” ovat mielestäni aika naurettava asia. Pidän kaikista koirista, mutta mielestäni on eettisesti väärin, että näille leveysasteille edes tuodaan rotuja, jotka eivät selviä pakkasessa ilman erillistä vaatetusta (miksi on pitänyt ylipäänsä jalostaa rotuja, jotka eivät kestä sääilmiöitä, kun koira on ulkoeläin?).

Ei silti, kyllä Vilmallakin on kaksi hassutteluvaatetta, jotka nykyään jättäisin ostamatta, mutta kun ne kerran ovat kaapissa, käytämme niitä aina välillä. Princess-kirjailtu ”t-paita” on turhakkeen arkkityyppi, jonka ostin vuosia sitten Holyrood House Palace:sta. Se pääsi kuitenkin viime kesänä yllättäen hyötykäyttöön, kun Vilma ei leikkauksen jälkeen suostunut millään pitämään suojakupua tai -haalaria. ”Tonttupaidan” vilma sai veljeltäni yhtenä jouluna. Käytämme sitä perinteisellä joulukävelyllä ja saamme vastaantulijoilta hilpeitä jouluntoivotuksia.

Panta ja remmi ovat oikeastaan koiran ainoat välttämättömät asusteet. Vilmalla on kotona yksi nylon-panta ja yksi fleksi, sekä nahkainen juhlapanta ja -remmi. Käyttäisin mieluummin aina nahkapantaa, mutta se hankaa Vilman turkin kaulan ympäriltä katki, siksi nylon. 

Vilmalla on ollut elämänsä aikana kaksi fleksiä ja kaksi pantaa, ja nuo toiset ovat vanhemmillani varataluttimena edelleen. Panta ja remmi kannattaa ostaa käytettynä, mutta esteettisesti selkeinä ja laadukkaina, jotta ne kestävät käyttöä. Erityisesti kaulapanta menee koiran turkista irtoavasta talista likaiseksi, joten sen pestävyyttä on hyvä harkita (nahkapannan voi pestä marseille-saippualla). 


Turkinhuolto ja siihen liittyvien välineiden tarpeellisuus vaihtelee koirarodun mukaan, mutta hyvinvoiva turkki on nollahukkaamisenkin kaupalla koiran oikeus, sillä oikein huollettuna turkki eristää lämpöä ja kosteutta parhaiten. Silti epäilen, että monen koiran  turkkia huolletaan ja pestään ennemmin omistajan mieltymykset, kuin koiran hyvinvointi edellä.

Vilmalla on karkea, kaksikerroksinen turkki, joka nypitään noin kolme kertaa vuodessa, eikä sitä muutoin tarvitse juuri huoltaa. Nypintä kuulostaa julmalta, mutta kun turkki on pitkä, se lähtee irti helposti. Jos Vilman turkki leikattaisiin, se menisi käytännössä pilalle. Zero waste -ninja ottaisi tietty nypityt karvat talteen ja kehräisi niistä lankaa tai käyttäisi ne jonkun idätysastian biopohjana, mutta niin harrasta minusta ei ehkä koskaan tule.

Pesen Vilmaa todella harvoin (pääasiassa vain silloin kun neiti on löytänyt jonkun sonta-aarteen metsälenkillä) ja käytän siihen yleensä lantrattua luonnonkosmeettista  shampoota. John Master’s Organics -merkillä on muistaakseni luonnonkosmeettisia koirashampoita, mutta ne taisivat olla aika hintavia ja miksi ostaa taas yksi asia muovipullossa? Oikeasti koiran pesuun ei kai tarvitsisi mitään pesuainetta, jos/kun ihmisenkin hiukset tulevat totuttelun jälkeen puhtaiksi ilman.


 Peti ei ole ollut meille koskaan tarpeellinen hankinta, koska Vilma nukkuu kaikki yöt ihmispalvelijoidensa sängyssä, monesti pää tyynyllä (olen vuosien mittaan oppinut, että koiran fyysinen koko ei kerro mitään siitä, kuinka suuren nukkumatilan se saattaa vallata). Jos meillä olisi berninpaimenkoira, hänellä olisi oma peti.

Äiti teki viime kesänä Vilmalle ison lattiatyynyn kaapeista löytämistään kankaista, mutta Vilma hyödyntää sitä pääasiassa kuten hienot naiset divaanejaan: raukeaan iltapäiväloikoiluun. Tori.fi:stä löytyy upeita (ja katseen kestäviä) petejä, kuten tämä rottinkinen. Kind for dogsin pellavapedit on myös kauniita ja ymmärtääkseni helppohoitoisia.

Lelut ovat vähän hankala juttu, koska koira tarvitsee virikkeitä, mutta ne on usein tehty muovista, kumista tai keinokuitutekstiileistä, eivätkä siis ole lainkaan ympäristöystävällisiä. Materiaalien terveysvaikutuksetkin mietityttävät, kun koira leikkii leluilla pääasiassa suullaan.

Vilmalla on kohtuuttoman monta lelua ottaen huomioon, että ne jaksavat kiinnostaa suhteellisen harvoin. Kaksi lelua riittäisi vallan mainiosti, mutta niitä on tullut joululahjoina perheeltä kokonainen korillinen (jos luette tätä, Vilmalle vaan herkkulahjoja ensi jouluna!). Suunnittelen lahjoittavani hyväkuntoisista leluista ainakin puolet HESY:lle, olkoonkin että omistushaluinen terrierinretale saattaa protestoida.

Keppien ja käpyjen jahtaaminen ulkona on koiralle itselleenkin miellyttävämpää ajanvietettä kuin muovilelulla leikkiminen sisällä. Etsimisleikin saa talvella aikaan helposti, kun piilottaa koirankeksin hankeen.


Kaiken kaikkiaan, zero waste -koiranomistajan kannattaa tutustua vaihtoehtoisiin tapoihin ruokkia karvakorvaansa ja punnita tarkkaan, mitkä koiran todelliset tarpeet ovat. Jos koira ei esimerkiksi veneile joka kesäviikonloppu, hän tuskin tarvitsee pelastusliivejä.

Loppupeleissä karvakaverit rotuun katsomatta arvostavat eniten rapsutuksia ja rakkautta – ja sitä höyryävää mäyränlantakasaa.

Tuesday, 1 January 2019

Vuonna 2019 aion kuluttaa vähemmän ja entistä kestävämmin

Vuonna 2019 aion selailla nettikauppojen sijaan enemmän kirjoja. 


Rikoin aamiaisella juustohöylän. Käyttöesineen, jonka tarpeellisuuden ymmärtää vasta syödessään veitsellä leikattua (aivan liian paksua) juustosiivua seuraavan voileivän päällä. Ensin aioin käydä välittömästi ostamassa uuden, sitten kyseenalaistin juustohöylän tarpeellisuuden tämänhetkisessä elämässäni kokonaan. Tänä aamuna kävin juustohöyläkaupoilla tori.fi:ssä.

Eksistentialistinen kriisi vältetty, kestävällä tavalla hankittu juustohöylä matkalla luokseni. Taputin itseäni olkapäälle, mutta sitten mietin: onko juustohöylän hankkiminen minulle todella näin perustavanlaatuinen kysymys? Onko lupaava merkki, että vaistoni kielsi minua välittömästi hankkimasta juustohöylää uutena? Vai onko sittenkin huolestuttavaa, että suon kulutuspäätökselle näin paljon merkitystä?

Somessa moni yritys ja yksityisihminen on uuden vuoden kynnyksellä kannustanut seuraajiaan tekemään lupauksen kuluttaa kestävämmin vuonna 2019. Presidentti Sauli Niinistö puhui uudenvuodenpuheessaan yltäkylläisyydestä ja kehotti miettimään ”mistä koostuu se hyvä, jota tavoittelemme”.

Näyttäisi siis siltä, että vuonna 2019 on entistäkin ajankohtaisempaa pohtia kulutuskäyttäytymisemme vaikutusta ympäristöön, mutta myös sen osallisuutta omaan onnellisuuteemme.

Tänä vuonna haluaisinkin pyrkiä siihen, että omistamillani/ostamillani asioilla olisi pienempi rooli tavassa, jolla näen ja koen itseni. Haluan ostaa vähemmän ja käytettyä, mutta samalla pyrkiä käyttämään ylipäänsä vähemmän aikaa kulutuspäätöksieni vatvomiseen, ja enemmän itseni kehittämiseen. Tänä vuonna haluan oppia olemaan enemmän ihminen ja vähemmän kuluttaja

Onneksi sain joulupukilta hyvät eväät – lampunvarjostinkurssin ja jatkoa museokortille.

The Wilde Things . All rights reserved. BLOG DESIGN BY Labinastudio.