Saturday, 3 December 2016

The Fringe


Olin jo kesästä asti kasvatellut otsatukkaa hiljalleen pois, sillä kuvittelin jotenkin harhaisesti, että olen muutoksen tarpeessa - enkä tosiaan ymmärrä miksi tämä muutoksentarve kanavoitui juuri hiuksiin. Sitten katselin tätä kuvaa eräänä päivänä viime viikolla ja ajattelin, että se on varmasti paras kuva, joka minusta on ikinä otettu - ja varasin siltä istumalta ajan kampaajalle otsatukanleikkuuseen.


Leikkasin otsatukan ensimmäistä kertaa ihan tosissani kesän 2014 alussa ja muistan edelleen, miten suurelta muutos tuntui, ja kuinka paljon pidin otsatukasta heti ensisilmäyksellä. Siitä lähtien olen aina palannut otsatukkaan, vaikka välillä meinaan kieltämättä menettää sen kanssa hermoni ihan lopullisesti. Pinna meinaa palaa useasti viikossa tuulisella kadulla, kun otsatukka on joko pystyssä tai vähintään jakautunut hyvin epäimartelevasti, sekä kiireisinä aamuina, jolloin taipuisa hiuslaatuni päättää omia aikojaan, ettei aio tehdä minkäänasteista yhteistyötä kanssani - ja otsatukka on luonnollisesti nukkumisen jäljiltä kuin petolinnun peräpää.


Olen kuitenkin oppinut suhtautumaan näihin haastavampiin tilanteisiin samalla asenteella kuin niihin hetkiin, jolloin eräs itsepintainen koireanketale esittelee terrieriluonteensa vähemmän mielekkäitä piirteitä. Täytyy vain pitää pää kylmänä ja todeta, että itsepä olen tämän valinnan tehnyt, joten mitä tässä hikeentymään. On sitä paitsi taivaan tosi, että tukka tottelee korotettua äänensävyä vähintään yhtä huonosti kuin pilalle hemmoteltu terrieri. Trust me, I've tried.


Photographs by Emma Wilde

Thursday, 1 December 2016

Jouluvalmisteluista



Tänään on virallisesti se päivä kun alan puolitosissani ärsyyntymään kaikesta yltiöpunaposkisesta joulupuuhastelusta. Ei siinä, että itse joulussa olisi varsinaisesti vikaa; tykkään kyllä siivota kodin edes kerran vuodessa oikein pieteetillä ja ostanpa ehkä joulukukkiakin. Tykkään myös syödä, juoda ja viettää pari vapaapäivää mahdollisimman hyvin - ja ennen kaikkea mahdollisimman hyvässä seurassa. Mutta kaikki se hössötys ja punaiset joulukoristeet. Ei kiitos.


Minulle joulu ja jouluvalmistelut ovatkin tavallaan juhla kuluneelle vuodelle ja valmistautumista seuraavaan - mieluiten kaikessa rauhassa. Karsin usein joulusiivouksen ohessa sellaisia tavaroita, joita en ole kaivannut kuluneen vuoden aikana ja yritän hoitaa loppuun erinäiset pienet projektit, jotka ovat roikkuneet tekemättöminä - ja joiden en enää halua vievän energiaani seuraavana vuonna. Yritän ostaa mahdollisimman vähän tavaraa joululahjaksi ja ajattelen joulukorteista ja -lahjoista, että ne ovat ennemmin kiitos pian vaihtuvasta vuodesta, kuin ihan tavan vuoksi  ostettavia ja jaettavia esineitä.


On silti todennäköistä, että kirjoitan täällä blogin puolella jouluun(kin) liittyvistä aiheista, joskaan en usko, että näemme koskaan sitä päivää kun askartelen huopatonttuja joulukuuseen. Päätavoitteeni joulunodotukselle onkin - ehdottomasti - olla yltymättä minkäänasteiseen jouluvouhotukseen tai ryntäilyyn. Siivoilen pienen kotimme ja pakkaan muutamat lahjat kaikessa rauhassa - sitten keskityn rapsuttamaan erästä pientä koiraa ja siemailemaan hehkuviiniä jossa on liikaa manteleita. Ja luen tietenkin Charles Dickensin Saiturin joulun kynttilänvalossa - ties kuinka monennetta kertaa.



Miten te valmistaudutte jouluun?



Tuesday, 29 November 2016

Liekki pimeässä


Auringonnousut ovat kaamoksen keskellä aivan erilaisia kuin muulloin. Pohjattoman pimeän keskeltä taivaalle ryömivä tulinen pallo on vangitseva näky - suorastaan magneettinen.

Talviaurinko on selkeästi kaukaisempi kuin heleä kevätaurinko tai kesän kullankeltainen, syleilevä valo. Se on kuin ajatuksiinsa vaipunut ystävä, jota on kaunis katsella; joka on fyysisesti ihan lähellä, mutta ei lainkaan läsnä.


Kenties se on juuri tuo talviauringon etäisyys, jonka vuoksi pidän siitä eniten. Talviaurinko on niin kuvankaunis, niin dramaattinen ja ennen kaikkea niin harvinainen, että poden sitä kohtaan ehkä tietynlaista mustajoutsen-syndroomaa, jonkinasteista pakkomielteisyyttä. Herään aamuisin paljon ennen auringonnousua ja odotan hartaasti, että joko tänään näkisin sen pakahduttavan kauniin valon uudestaan.


Talviaurinko tuo etäisyydestään huolimatta toivoa. Se ei lämmitä loputtomassa pimeydessä kyyristelevän  olennon selkää, mutta suorastaan polttaa pimeään tottuneita silmiä - ja samalla sen kertakaikkisen pakahduttava, leimuava kauneus muistuttaa, että pimeyskään ei kestä ikuisesti. Talvisin on helpompi uskoa, että aurinko on tehty tulesta. Se todella on liekki pimeässä.


Photographs by Emma Wilde

Thursday, 24 November 2016

Kun Pirkka Tuli Taloon


Moni siellä ruudun toisella puolella tietääkin jo, että kun talouteemme hankitaan uusi huonekalu on välittömästi oletettavissa kaksi asiaa. Ensinnä, että huonekalu ei ole koskaan oikeasti uusi, vaan lähes aina pelastettu kirpputorilta, vanhempien ullakolta tai milloin mistäkin. Toisekseen - joka tuottaa aina suuria tunnontuskia perheemme parrakkaassa osapuolessa - huonekaluhankintaa seuraa aina pieni (ja joskus vähän suurempikin) kunnostusprojekti.

Tällä kertaa projektina on uusi ruokailuryhmä. Vanhassa Artekin ruokailuryhmässä ei sinänsä ole vikaa tai puutteita, mutta sen kellertävä koivu ei vain materiaalina ole oikein koskaan ollut makuuni. Hetken mietin, että olisin käsitellyt Artekit vaalealla kuultomaalilla jolloin niistä voisi tulla todella mukiinmenevät, mutta sitten kohtalo puuttui peliin.


Kohtalo otti muotonsa alkuperäisenä Ilmari Tapiovaaran suunnittelemana Pirkka-pöytänä. En ole varsinaisesti unelmoinut juuri tästä pöydästä, mutta lankkupöytä kaltevilla pukkijaloilla on kauan kummitellut takaraivossa. Pöytä ei ollut huonoon kuntoonsa nähden edullinen, koska sillä oli tunnearvoa entiselle omistajalle (enkä näin ollen tinkinyt yhtä aggressiivisesti kuin yleensä), mutta uuteen verrattuna se oli tietenkin suorastaan halpa. Lisäksi nämä alkuperäistuotannon Pirkka-pöydät ovat mielestäni huomattavasti kauniimpia kuin Artekin valmistama nykytuotanto, koska uudistuotantopöydän kansilevy on todella muovisen tuntuinen (kävin luonnollisesti hipelöimässä uutta pöytää Keskuskadun Artekilla).


Kuten sanottu, pöytä oli ostettaessa jokseenkin surullisessa kunnossa. Myyjä oli löytänyt sen sukutilansa aitasta, eikä sille oltu varmasti sitten 50-luvun tehty minkäänasteisia huoltotoimenpiteitä. Paksu lakkakerros oli kellastunut oranssiksi ja kulunut epätasaiseksi, niin että pinnassa oli suoranaisia railoja. Jaloista oli hilseillyt maali, ja monessa kohtaa oli kenties kosteuden tai kylmyyden aiheuttamia halkeamia. Kunnostamista siis riitti, mutta voi toisaalta olla pöydän pelastus, ettei kukaan ole koskenut siihen valmistamisen jälkeen, sillä surullisen usein näkee "entisöityjä" huonekaluja joita ei voi enää pelastaa.

Miesraukkani oli jälleen kerran hieman kauhuissaan (eikä suotta) nähdessään uusimman projektini, mutta onneksi rakas isäni ei pelkää tarttua hiomakoneeseen epätoivoisimmankaan huonekalunraadon edessä - varsinkaan jos pääsee sillä verukkeella hetkeksi karkuun omia toimistotöitään. Niinpä aloitimme projektin leikkaamalla muutaman millin pöydän kannesta, jotta lakan tuhoama pinta saatiin pois. Seuraavaksi hioin kannen ja paikkasimme halkeamat hiomapöly-puuliimasekoitteella. Lopuksi hioin kannen neljään kertaan, vaihtaen hiomapaperin aina astetta hienompaan.  


Ollessani tovin pois sorvin äärestä töiden ja lomamatkan vuoksi, oli isä sitten ilmeisesti autonpesun yhteydessä keksinyt poistaa lakan kansilevyn alapinnasta painepesurilla. Ajatuksen tasolla kieltämättä ihan hyvä idea, sillä hiomakoneella ei olisi päässyt jalkojen kiinnityskohdan väleihin. Ongelmaksi osoittautui ainoastaan se, että kun miehet käyttävät koneita, niitä huudatetaan aina täysillä. Paine oli kuorinut lakan lisäksi osan alakannen pinnasta säpäleille - ja tietenkin huuhtonut Laukaan puun alkuperäisleimat näkymättömiin. No, onneksi kyse on kannen alapuolesta, jossa ei sinänsä haittaa että pinta ei ole tasainen. Leimojen katoaminen kyllä hiukan harmittaa, sillä ne olivat vedenpitävä (hehheh) todiste pöydän alkuperästä. Samalla rykäisyllä isä oli puhaltanut mustat maalinrippeet pöydän jaloista ja loput haituvat lähtivät käsin hiomalla. Jalat ovat pyöreät, joten niiden pintaa ei olisi voinut koneella hioakaan.


Lopulta koitti se entisöinnin hauskin, mutta samalla pelottavin osuus: pintakäsittely. Jalkojen osalta tässä vaiheessa ei tarvinnut pahemmin jännittää, sillä kaksi kerrosta mustaa Miranolia teki tehtävänsä. Toki joitain epätasaisuuksia jäi, mutta saa yli 60-vuotiaassa huonekalussa eletty elämä näkyäkin.

Kantta varten sekoitin pellavaöljylakkaa ja umbran väristä petsiä kunnes sain aikaan oikean sävyn, jota kokeilin toki ensin kannen alapuolelle. Pellavaöljylakan ja petsin sekoittamisessa on haastavinta yrittää arvioida kuinka puun oma sävy vaikuttaa lopputulokseen ja miltä sävy näyttää kerrostettaessa. Sekoittamani sävy osoittautui kuitenkin juuri oikeaksi, joskin sitä piti levittää kanteen kolme kerrosta, jotta lopputuloksesta tuli tarpeeksi tumma. Meillä pöytä tulee aurinkoiseen huoneeseen, jolloin on hyvä huomioida ainakin kaksi asiaa: 1) huoneessa on valoisampaa kuin puolivalaistussa autotallissa ja 2)  suora auringonvalo vaalentaa käsiteltyäkin puupintaa yllättävän nopeasti - eli tein pöydän kannesta vielä aavistuksen tummemman kuin vatsanpohjatuntuma siellä puolivalaistussa autotallissa väitti.


Kannoimme pöydän sisään tiistaina ja täytyy kyllä sanoa, että olen suunnattoman tyytyväinen lopputulokseen. Suuria aterioita harrastava äitini oli avoimesti sitä mieltä, että pöytä on naurettavan pieni (heidän sohvapöytänsä on suunnilleen saman kokoinen), mutta eipä tämän ääressä arkisin istukaan kuin kaksi suhteellisen lyhytraajaista ihmistä - ja alla kerjää vain yksi suhteellisen lyhytraajainen koira. Lisäksi tila - jota kutsumme tietenkin leikkisästi ruokasaliksi - ei ole mitenkään siunattu neliöillä, joten pöytä saakin olla pieni ettei kulkeminen käy ahtaaksi. Ainoa asia, jota suunnittelen vielä hieman korjaavani on pöydän korkeus, mutta siitä lisää tuonnempana.


Nyt puuttuu enää tuolit (kieltämättä jokseenkin oleellinen osa ruokailuryhmää), mutta olenpa jo hamstrannut muutaman maalia kaipaavan yksilön vanhempieni ullakolta - ja tori.fi:kin on ollut kovassa selauksessa. Täytyyhän sitä joululomallekin olla joku pieni projekti... 


Minkälainen on sinun unelmien ruokapöytäsi?


Friday, 18 November 2016

Voimaesineitä: meikkipussi


Kuukauden kosmetiikkakokeilun lisäksi marraskuu tuntui hyvältä ajankohdalta aloittaa myös tämä toinen päivityssarja, jota olen pyöritellyt mielessäni pitkään. Voimaesineitä-sarjassa kirjoitan kerran kuussa jostain minulle tärkeästä esineestä, joka on kyseiseen vuodenaikaan minulla kovassa käytössä tai muuten ajankohtainen. Olen kieltämättä aika kova hamstraamaan kauniita esineitä ja haluaisin, että kaikki arjessa käytettävät esineet olisivat kauniita tai esteettisiä - tuskailen jatkuvasti esimerkiksi sitä, että erinäisten kodinkoneiden täytyy olla niin auttamattoman rumia.


Marraskuussa itselleni ajankohtainen voimaesine on meikkipussini. Syys- ja lokakuu menevät vielä kesän jälkimainingeissa ja uutta vuodenaikaa fiilistellessä, mutta marraskuu - se on aina jotenkin hyvin harmaata, kylmää ja enenevissä määrin pimeää aikaa.  Koska pimeyteen ja kylmyyteen ei voi varsinaisesti vaikuttaa, yritän päihittää ne panostamalla itseni hemmotteluun - ja koska kuukausibudjetti ei jousta kauneushoidoissa ja kylpylöissä ravaamiseen, keskittyy tuo hemmottelu jokapäiväisiin meikkaus- ja ihonhoitorutiineihin. Rutiinien kiistämätön ruumiillistuma on juurikin meikkipussini, jossa säilytän kaikkea näihin rutiineihin liittyvää kosmetiikkaa.


Siitä lienee nyt jo muutama vuosi, kun ystäväni kylpyhuoneeseen ilmaantui Marimekon Aesop-meikkipussi, jota aloin pitää maailman täydellisimpänä meikkipussina. Kuosi on täydellisen ihana - ei liian graafinen mustavalkoisuudestaan huolimatta - ja tukeva kangas ainakin vaikuttaisi siltä, että se kestää kiitollisena muutaman pesun, jos vaikka jokin purtilo sattuisi leviämään pussin sisään. Ongelmaksi muodostui ainoastaan se, että ymmärtäessäni haluavani itselleni samanlaisen, ei pussia ollut enää saatavilla.


Sitten - syyskuun lopulla - WST:n viimeisin marimekkokokoelma tuli myyntiin. Poikkesin sivustolle lähinnä katsastamaan mitä ihanuuksia kokoelmasta löytyisi tällä kertaa, vaikken varsinaisesti ollut ostoaikeissa. Ja kuinka ollakaan; siellähän se kauan metsästämäni Aesop-pussukka nökötti, ja vielä vastustamattoman huokeaan hintaan!


On aika hassua, miten tällainen suhteellisen pieni ja yksinkertainen asia voi tehdä iloiseksi, mutta toisaalta meikkipussi on esine, jota käytän ja siten myös katselen joka päivä. Kylpyhuoneessamme on sitä paitsi rajallisesti säilytystilaa, joten meikkipussi on usein esillä myös silloin, kun en tongi sen sisältöä. Matkoilla se muistuttaa minua kodista ja arkena se on yksi pienistä silmäniloista, jotka piristävät niinä vähän ankeampinakin maanantai-aamuina. Täydellinen voimaesine, siis!


Photographs by Emma Wilde


The Wilde Things . All rights reserved. BLOG DESIGN BY Labinastudio.