Thursday, 2 October 2014

DOCVENTURES MEATLESS OCTOBER, ROUND 2


A friend of mine, you know who you are K, challenged me to join. And hell, I'll quite happily give it a try. To be honest, I'm not a huge meat eater. Outside the challenge, I do my best to have three fully vegetarian days a week. However, I'll admit, that when someone comes along to spit on me for eating meat I have a vision of myself crouched atop a bloody carcass, ripping off chunks of meat with my huge fangs, blood dribbling down my chin, like a wretched hyena - and I feel awfully content. So, make no mistake, I definitely am a carnivore - and so I hardly expect this will become a permanent change. Neither am I wholly convinced how huge of an effect my stance will have on my personal carbon footprint, as I am not holding back from the rest of the foods in my diet that grow by cfp alongside meat. - such as my exotic fruit. I am in for the experience, and especially interested in discovering what the options are for vegetarians at lunch cafes, my school cafeteria, and restaurants (the last of which, it feels, never see me ordering the vegetarian plate). We'll call it my little field experiment. I'll be reporting some of my daily meals on Instagram (@thewildethings) and will hopefully manage to snap a few of them to show you here, too.  Join me, Docventures and the over 30 000 others here, and show us your meals with #lihatonlokakuu. 

Ystäväni, rakas K, haastoi minut mukaan. Ja totta puhuen kokeilen touhua oikein mielelläni. Ollakseni täysin rehellinen, en ole haasteen ulkopuolellakaan mikään ihan hervoton lihansyöjä - yritän parhaani mukaan pitää kolme kasvisruoka päivää viikossa. Myönnän silti, että joka kerta kun joku tulee sylkemään päälleni lihansyöjyyteni vuoksi, nään mielessäni näyn, jossa kyyristelen verisen ruhon yllä, revin siitä lihakimpaleita valtavilla torahampaillani veren valuessa leukaani pitkin, kuin minkäkin pahaisen hyeenan - ja tunnen suurta tyydytystä. Olen siis ehdottomasti lihansyöjä, enkä näin ollen oleta tämän kokeilun johtavan pysyvään muutokseen ruokavaliossani. En myöskään ole vakuuttunut siitä, että kokeiluni vaikuttaa todella merkittävästi henkilökohtaiseen hiilijalanjälkeeni, sillä en ole luopumassa muista ruuista, jotka kasvattavat hiilijalanjälkeäni lihan ohella - kuten eksoottisista hedelmistä ja vihanneksista. Olen siis mukana puhtaasti kokeilunhalusta, ja siksi, että minua kiinnostaa tietää millaisia vaihtoehtoja kasvissyöjillä on kahviloissa, ruokaloissa ja ravintoloissa (viimeisimmissä kun en taida koskaan itse tilata kasvisvaihtoehtoa). Kutsutaanpa tätä siis pieneksi kenttäkokeekseni. Raportoin  päivittäisiä aterioitani Instagramissa (@thewildethings), ja ehdinpä toivottavasti jakamaan niistä joitain täälläkin. Liity sinäkin minun, Docventuresin, ja yli 30 000:n muun joukkoon tästä, ja jaa kanssamme ateriakuvia #lihatonlokakuu.  




Picture courtesy of 
Docventures

Monday, 29 September 2014

PRODUCT OF THE WEEK {40}: SAMUJI BLENDA COAT



So we had snow last week. Tiny little bits that floated down infrequently, but snow all the same.  I've taken on a habit of peering at the thermometer first thing in the morning, and more often than not the mercury has been all too much below zero for me to accept. Now, dear autumn, I thought we had a deal? Remember? I can't fight the cold with denial either, because by now going about without socks and gloves would only have me ill. So, I'm left to comfort myself by doing what I do best - drooling at all the beautiful coats that are flocking into the stores - especially this beauty from Samuji. In fact, were I a prone optimist, I could probably ignore the cold altogether by just thinking of all the pretty things to shelter myself from it with. But then the little nagging realist in me reminds me that I am just a lousy student (with a lousy budget, too) and that I can hardly wear anything as pretty as this to ride my bike to school. Ahhh, life...

Viime viikolla satoi sitten lunta. Pieniä, hentoja hiutaleita, joita leijaili taivaalta silloin tällöin, mutta lunta kuitenkin. Olen ottanut tavakseni tihrustaa lämpömittarin lukemat heti herättyäni ja turhan monena aamuna elohopea on hakkaillut pelottavan lähellä nollan rajaa. Luulin, rakas syksy, että olimme päässeet tässä asiassa jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen? Muistatko? Kylmyys on siinä mielessä vähän ikävä vastus, ettei sitä vastaan voi taistella kieltäytymällä uskomasta sen jälleen saapuneen. Sukitta ja hanskoitta juoksentelusta seuraisi näillä leveysasteilla vain nuhakierre. Tehtäväksi jää siis lohduttautua kuten parhaiten osaan - eli kuolaamalla kaikkia kauniita takkeja, jotka ilmestyvä kauppoihin paraikaa. Jos olisin oikein pinttynyt optimisti pystyisin ehkä unohtamaan kylmän kokonaan haaveilemalla kauniista takeista, joilla voisin siltä suojautua. Pieni ja erittäin kovaääninen realisti sisälläni muistuttaa kuitenkin, että olen vain kurja opiskelija (jolla on käytössään myös kurja budjetti), ja etten voisi kuitenkaan pukea mitään näin kaunista ylleni pyöräillessäni kouluun. Voi elämää...






Photograph courtesy of Samuji.com

Tuesday, 23 September 2014

H&M STUDIO A/W BLOUSE AND A FEW THOUGHTS


Let me just say, that as far as the H&M Studio collections go, I am allergic to the mass hysteria they cause. Cutting a few corners, the collection is just branded better - and is more exclusive, which, in this case, means what, exactly? Fewer items available? Yet, each collection has people buying themselves numb. Witnessing the launch first-hand must be comparable to spending a minute in Primark (which is my worst sartorial experience, by far) - but I wouldn't know, because I've never seen (their webshop did empty at an intimidating speed).What I have seen is the last sales hours of the first day of the Isabel Marant collab sales. Also, I remember, quite vividly, when people cued up in masses on the main shopping street of Helsinki to get their share of "Versace". Wang, I can't even imagine. What has me concerned is this: are we simple enough to imagine that we are buying into something better? Are we simple enough to let ourselves be fooled by a white tag saying "Studio A/W 2014"? Do we really fall for the so-called exclusivity act? Or does the design, so current - painfully current,  in fact - have us imagine ourselves Tommy Ton-worthy? Or worse, are we being willingly fooled into believing it all?

Sanonpahan vaan, että olen allerginen H&M:n Studio mallistojen aiheuttamalle massahysterialle. Jos oiotaan muutama mutka suoraksi, mallisto on vain paremmin brändätty ja eksklusiivisempi - joka tässä tapauksessa tarkoittaa mitä, ihan tarkkaan? Sitäkö, että tuotteita on vähemmän saatavilla? Jokainen studio-mallisto saa kuitenmin monet ihmiset ostamaan itsensä turraksi. Malliston julkistaminen mahtaa olla mielenkiintoinen kokemus, kuin viettäisi minuutin Primarkissa (joka on tähän astisista pukeutumiseen liittyvistä kokemuksistani hirvittävin). En tiedä, sillä en ole koskaan sitä omakohtaisesti kokenut (nettikauppa kyllä tyhjeni pelottavaa vauhtia). Olen kuitenkin kokenut Isabel Marant-malliston ensimmäisen myyntipäivän iltatunnit. Muistan myös kuinka lukiokaverini liittyivät valtavaan Aleksanterinkadun vallanneeseen jonoon, saadakseen oman osuutensa "Versacesta". Sitä myllerrystä, jonka Wang aiheuttaa, en tahdo edes kuvitella. Minua huolestuttaa tässä kaikessa lähinnä se, että emme kai oikeasti ole niin yksinkertaisia, että kuvittelemme todella ostavamme jotain keskitasoa parempaa H&M:ää? Emme kai ole niin yksinkertaisia, että annamme valkoisen "Studio A/W 2014"- niskalapun hämätä itseämme? Kompastummeko ihan tosissamme taitavaan eksklusiivisuus-hömpötykseen? Vai saako vaatteiden ajankohtaisuus - sillä ne todella ovat lähes kivuliaan ajankohtaisia - meidät kuvittelemaan itsemme Tommy Tonin katumuotikuvaan? Tai vieläpahempaa, suostummeko tieten tahtoen uskomaan tämän kaiken?


H&M certainly know what they're doing. From the separate webpage put up for each collection, with feelingbook animations, to the white-painted, "Studio A/W 2014"- printed hanger that comes along every purchase, everything echoes special, exclusive. Bloggers are collaborated with months before, sponsored to pick their favourites, to show the world that they're "an H&M girl" - to encourage their readers to buy into this little dream too, because they can. Magazines add their share to the frenzy and pre-lauch drool by nominating IT pieces and further pushing forward the illusion of affordable exclusivity. Massive campaigns are starred by the current top-notch models. Then, in a blink of an eye, it's all over. We wake up from our wet dream to the realization that we have spent another salary in a blind frenzy, on what yesterday seemed like exclusive, but which today is on everyone - and worse, will soon not be on anyone, because, it's all so damn current, that it won't last. Bye-bye daydreams of Tommy Ton and best-dressed ever of your block, it'll all be over before Christmas. By new year you'll be giving the things you bought to charity. Alright, this is an extreme case - but I argue that it happens.

H&M:llä ollaan selvästi perillä myyntitaktiikoista. Studio-malliston erillisestä nettisivusta, jota koristavat feelingbook-animaatiot, valkoiseen "Studio A/W 2014"-puuhenkariin, jonka saa jokaisen ostoksen mukana, kaikki kuuluttaa eksklusiivisuutta, erityisyyttä. Bloggaajia sponsoroidaan valitsemaan suosikkinsa mallistosta, osoittamaan, että he ovat "H&M tyttöjä", jotta lukijoita saataisiin innoitettua ostamaan oman palansa tätä pientä unelmaa, koska se on heillekin mahdollista. Muotilehdet kantavat oman kortensa kekoon nimeämällä IT-tuotteita ja markkinoimalla edullista eksklusiivisuutta. Mikä sanapari! Massiivisissa mainoskamppanjoissa nähdään sen hetken kuumimmat mallit. Sitten, silmänräpäyksessä, kaikki on ohi. Heräämme märästä unesta huomataksemme, että olemme tuhlanneet jälleen yhden palkan sokeassa kiihkossa unelmaan, joka vielä eilen tuntui niin erityiseltäö, mutta joka jo tänään on kaikkien yllä. Ja mikä pahempaa, ei pian kenenkään yllä, koska koko mallisto on niin järkyttävän ajankohtainen, ettei se kestä aikaa. Hyvästit päiväunille Tommy Tonista ja naapuruston parhaan pukeutujan ikuisesta tittelistä, koko homma on kuollut ja kuopattu jouluun mennessä. Uutena vuotena pakkaat ostoksiasi UFF:n kasseihin. Tässä nyt siis ehkä hieman kärkevä esimerkki, mutta väitän, että näitä tapahtuu.



What perhaps becomes apparent, is that I am concerned that we are making bad decisions because we forget who we are, we forget realism and our personal values, in the middle of the illusion. I am concerned that Jill will wake up and realise, that no, she doesn't look like Daria in her new satin culottes. I am afraid that making the decision to buy on that wet dream, the illusion of what could have been, is causing regrets - but more than that, I am concerned of what naturally follows - discarded satin culottes. Because therein lies the downside of letting in the illusion: it is always tied to a certain time, a particular moment. Once that moment is gone, the things that represent it begin to weigh us down as we scramble towards the brave new world of the next exciting illusion.

Lienee selvää, että minua huolestuttaa eniten se, että teemme huonoja päätöksiä, koska unohdamme uuden hurmiossa itsemme, realismin ja omat arvomme. Minua huolestuttaa, että Maija meikäläinen herää todellisuuteen, ja huomaa, ettei näytäkään Darialta satiinishortseissaan. Minua  huolestuttaa, että yhteen märkään uneen, yhteen illuusioon perustuva ostopäätös johtaa morkkikseen. Enemmän huolestuttaa kuitenkin se, mitä morkkiksesta luonnollisesti seuraa - hylätyt satiinishortsit. Siinä nimitäin piilee illuusion pimeä puoli: illuusio on aina sidottu tiettyyn hetkeen, tiettyyn ajanjaksoon. Kun hetki on mennyt, siihen liittyvät asiat alkavat painaa kuin kivet lahkeissa, kun räpiköimme kohti seuraavan illuusion uljasta uutta maailmaa.



You might ask, why then, if I am so aware of all this, have I bought the above blouse from the very same collection. Good question. Am I a victim, too? Maybe. But I sure as hell won't admit it. Instead I will argue that I didn't go for this blouse. I went in after the smoke had cleared, casually, whilst waiting to meet someone. I argue, that I didn't loose myself whilst wandering about the racks. I would not have bought this blouse in a million years, were it polyester - Studio or no Studio. In  the fitting, I managed to make up five outfits that this blouse would make, out of items that already exist in my wardrobe - and three more on my way to the register. Mind, outfits that I will wear - not something I would wear if I were invited to this and this event or if I ever dined there and there. I have a black silk top to go underneath. Also, I actually really like the blouse. Furthermore, even if I ignored the value of working hours, I couldn't make one for the same price. Aha! So who could? The tags say 'Made in India' and I think of the gamble this blouse is - because, it might be that it has been sewn in at least moderate conditions, but it might equally well have been sewn in appalling conditions. However, bringing it back wouldn't have H&M on the verge of bankruptcy - but it might have another Indian or Bangladeshi girl deprived of the only living they can make.

So, did I need the blouse? Probably not No. However, whilst slightly intimidated to cut of the tags, I think of my mantra: "a black cashmere sweater or silk blouse is never a bad investment", and I feel assured. I also make a note to myself to bomb any H&M executive's email address on knowledge of the conditions in which the Studio collection is made. About now, I guess, it is safe to say that I've officially steered clear of another wet dream. But the ultimate test, of course, is yet to come. Will I love my new gorgeous blouse until it falls to bits, or will we be over come New Year?

Saatat kysyä miksi sitten, jos olen kerran näin tietoinen asiasta, olen ostanut yllä kuvatun puseron samaisesta mallistosta. Hyvä kysymys. Olenko minäkin siis uhri? Kenties. Mutta varmaa on, etten sitä myönnä. Väitän puolestaan, etten varsinaisesti tavoitellut tätä puseroa. Kävin liikkeessä myrskyn jälkeen, huolettomasti, odottaessani tapaavani ystäväni. Väitän, etten kadottanut itseäni tai unohtanut arvojani vaellellessani rekkien välissä. En olisi ostanut tätä puseroa sadassakaan vuodessa, jos se olisi tehy polyesteristä - Studio tai ei. Sovitushuoneessa keksin viisi asua, jotka tämä pusero herättäisi henkiin ,vaatteista, jotka jo omistan. Ja kolme lisää kävellessäni kassalle. Asua, joita käyttäisin oikeasti, en silloin jos ja kun minut kutsuttaisiin sinne ja sinne tai jos illastaisin siellä ja siellä. Kaapistani löytyy musta silkkitoppi puseron alle. Satun myös todella pitämään puserosta. Lisäksi, vaikka jättäisin työtuntien arvon pois laskuista, en pystyisi tekemään paitaa samalla hinnalla itse. Ahaa! Kuka siis pystyi? Lapuissa lukee 'Made in India' ja ajattelen millaiseen uhkapeliin olen lähtenyt - koska, paita on voitu ommella ihan hyvissä oloissa, mutta on aivan yhtä todennäköistä, että se on ommeltu mitä pöyristyttävimmissä oloissa. Puseron palauttaminen nyt ei kuitenkaan saattaisi H&M:ää konkurssin partaalle - yksi intialainen tai bangladeshiläinen tyttö saattaisi kuitenkin mennettää ainoan elinehtonsa. 

Tarvitsinko siis paitaa oikeasti? Ehkä en En. Leikatessani hintalappua irti hieman epävarmana ajattelen kuitenkin mantraani: "musta kashmirneule tai silkkipusero ei ole koskaan huono sijoitus". Ja saan itseni vakuutetuksi. Kirjoitan itselleni myös muistutuksen pommittaa H&M:n johtoportaan sähköposteja saadakseni tietoa Studio-malliston valmistusolosuhteista. Nyt lienee turvallista sanoa, että olen välttänyt jälleen yhden illuusion. Mutta todellinen koetushan on vasta edessä. Rakastanko uutta kaunista puseroani kunnes se hajoaa käsiin, vai onko suhteemme ohi jo uutena vuotena? 



Photographs by Emma Wilde


Wednesday, 17 September 2014

BRINGING BACK CONSCIOUS


My apologies for the radio silence, you might remember I was ill and it has taken me some days (make that weeks) of peace and quiet to get back on track, with the start of school and all the wonderful routines back in my life, too. However, back on track we are and back on one of my favourite subjects. There have been a few incidents during the last month that are forcing me to take on voicing my (shared) concerns about the clothing industry - yet again. I made an attempt at posting my favourite quotes from one of my favourite  books of all time Hyvän mielen vaatekaappi (eng. The Conscious Wardrobe) by Rinna Saramäki, in April, but that project halted miserably before it ever really began. Why? Lazy. However, returning to school has made me find the drive that I was missing all spring. And so, darlings, the bitch is back. To all of you who find it menacing to read, I'm not sorry. If you can't talk about the downside of this heaven-on-earth that we call the fashion/clothing industry, read some other blog.

Now to what brought all this back around (not that it left my mind for a second, but it did this blog). The first incident was having dinner with two of my girls. One of them is aiming at spending her pennies on better design, and the best quality her pennies can buy. You know who you are, J. She had picked up the very same book by Rinna, and was rather mind-blown-jaw-dropped-gobsmacked by it's contents. My other friend, hello there E, would rather put her time and money in something else - say, travel - than studying the origins and consequences of her clothes. A stance which I cannot relate to in the least, but for which I have full understanding. Our dinner conversation over pesto-lasagna (which certainly did it's job on draining blood towards our stomach instead of our brain), wasn't all that coherent, but it had the effect a lazy dinner conversation often has; it provoked great feelings (of frustration). I also felt slightly bad afterwards for taking it all full swing at E (I'm sorry honey), because I know better - the consumer, even when willing and dedicated to changing the industry by molding their own behaviour, can only do so much.

The second incident was in product design class last week. Texvex, a Finnish textile recycling company, was introduced  to us along with a collaboration we will be doing with them - turning pre-owned men's suits into women's garments, in short. Whilst it was interesting hearing from the company's representatives, and whilst my hands itched to get on those suits, the conversation after the lecture took an interesting turn. We were asked how we felt about the future collaboration and after some general nodding of approval one of us, thank you R, voiced a concern. Our syllabus completely lacks a course on the ecological and ethical issues of the clothing industry. Whilst slightly ironical, the fact is rather dramatic - after all, one would imagine that in one of the few schools that educates future Finnish clothing designers, the syllabus might be more concerned of such pressing issues. But no. I find it unbelievable that in a country that has the potential of generating such great innovation in clothing recycle, e.g. texvex, pure waste, etc., an institution that educates future designers has a syllabus from the 1960s (mind, this is no fact, this is the frustration talking). My response was to sign up to a course in LAMK, which deals with the issue through an intense three-weekend, five credits course. Still, I would hope for more.

Now then, expect to hear more about this in the near future - I'm not making any promises, because you know how good I am at braking them, but I'll try to reference Rinna's book once in two weeks or so, depending on how often I'll spot other current articles on the issue. Why am I interested in bringing this back around again? Because I feel that so few others are. In fact, I feel that there is an endless amount of blogs in which their creators showcase a continuously changing mass of poor quality products, and never reflect on the consequences of the lifestyle they promote. I realise, that there is the possibility of the occasional rant scaring some of you darlings away, but I should hope not. You don't want to live in a bubble, and have the ugly truth run over you one sunny afternoon, right? You'd rather at least know, right? Not to worry, though, although it is a dear issue to me, I don't want to write about it at the expense of everything else. Knowing won't kill the materialist in me, so we'll keep up with drooling at all the beautiful things, promise. There'll just be a little more moralizing in between. The more fillings, the better the cake, no?


Pahoitteluni hiljaisuudesta. Muistanette, että olin sairaana ja takaisin raiteille pääsy on kestänyt muutaman päivän (tai no... viikon), etenkin kun koulu on päässyt alkamaan ja elämä täyttyy taas kaikista ihanista rutiineista. Raiteille on kuitenkin taas päästy ja sen kunniaksi ajattelin palata erään suosikkiaiheeni pariin. Muutama viimeaikainen tapahtuma on nimittäin innoittanut minua jakamaan mielipiteitäni vaateteollisuuden varjopuolista - jälleen kerran. Yritin samaa huhtikuussa, kun tarkoituksenani oli jakaa kanssanne otteita eräästä lempikirjastani, Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapista. Tuolloin yritykseni kuitenkin tyssäsi ennen kuin oli oikeastaan ehtinyt alkaakkaan. Koska, laiskuus. Kouluun paluu on kuitenkin auttanut minua löytämään taas sen innon, joka tuntui olevan koko kevään hukassa. Joten kullannuput, the bitch is back. Kaikille teille, jotka koette tästä aiheesta lukemisen ärsyttäväksi: en ole pahoillani. Mikäli ette kestä kuulla ja keskustella tämän maanpäällisen taivaan nimeltä vaateteollisuus varjopuolista, suosittelen jotain muuta blogia. 

Mikä siis innoitti taas ottamaan aiheen esille? Ensimmäinen tapaus oli illallinen kahden ystäväni kanssa. Toinen heistä tähtää parmpaan laatuun ja suunnitteluun satsaamiseen. kyllä, juuri sinä, J. Hän oli poiminut hyppysiinsä samisen Saramäen kirjan, ja oli sen luettuaan järissytsijoiltaanmonttuaukijaällikällälyöty. Toinen ystävistäni, nyt puhun sinusta E, totesi laittavansa rahansa ja aikansa mielummin johonkin muuhun - kuten matkusteuun - kuin vaatteittensa alkuperien ja seurauksien pohtimiseen. En voi samaistua hänen asenteeseensa alkuunkaan, mutta ymmärrän sitä täysin. Illalliskeskustelumme pestolasagnen (joka teki temppunsa johtaessaan veret aivoistamme ruuansulatusta kohti) kera, ei ollut järin johdonmukainen. Keskustelulla oli kuitenkin se vaikutus, joka laiskalla illalliskeskustelulla usein on: se herätti suuria (turhautumisen) tunteita. Jälkeenpäin tunsin myös hieman syyllisyyttä, sillä koin olleeni hieman turhan hyökkäävä E:tä kohtaan (pahoittelut kultaseni), koska ymmärrän kyllä ongelman ytimen. Vaikka kuluttaja olisi asialle omistaunut, ja päättänyt vaikuttavansa teollisuudenalaan omaa käytöstään muokkaamalla, on hän kuitenkin vain pisara suuressa meressä. 

Toinen minua innoittanut tapaus on tuotesuunnittelun tunnilta noin viikko sitten. Texvex, suomalainen vaatetustekstiilin kierrätysyritys, kävi esittäytymässä luokallemme, sillä teemme heidän kanssaan yhteistyössä tuotesuunnitteluprojektin - lyhyesti: muokkaamme vanhoista miesten puvuntakeista naisten yläosia. Yrityksen edustajilla oli paljon mielenkiintoista sanottavaa, eritoten tekstiilijätteestä, ja sormeni syyhysivät jo päästä muotoilemaan takkeja nukkien yllä. Edustajien lähdettyä keskustelu luokkamme kesken kävi otti kuitenkin mielenkiintoisen suunnan. Meiltä kysyttiin mitä tuntemuksia luento oli meissä herättänyt ja muutamien nyökyttelyjen ja hyväksyvän muminan jälkeen eräs meistä avasi suunsa. Kiitos siitä, R. Opetussuunnitelmastamme nimittäin puuttuu kokonaan kurssi vaateteollisuuden eettisistä ja ekologisista ongelmista. Ristiriita on jokseenkin ironinen, mutta huomio on todellisuudessa melko pysäyttävä. Mielestäni on ihmeellistä, että maassa joka on monen kierrätysinnovaation koti, esim. Texvex ja Pure Waste, alan koulussa opetussuunnitelmat ovat kuin 1960-luvulta (tämä ei ole fakta, turhautuneisuus sai lievän yliotteen). Oma vastalauseeni oli ilmoittautua LAMK:n (Lahden Ammattikorkeakoulun) intensiivikurssille, joka käsittelee aihetta kolmen viikonlopun ja viiden opintopisteen verran (kurssi on muuten avoimen amk:n puolelta, joten sinäkin pääset viidelläkymmenellä eurolla mukaan, jos ehdit ilmoittautua 20 ensimmäisen joukossa). Kuitenkin toivoisin enemmän.  

Varautukaa siis kuulemaan aiheesta lisää lähitulevaisuudessa - en lupaa mitään, sillä teidätte kuinka hyvä olen lupauksiani rikkomaan - mutta yritän kirjoittaa Rinnan kirjasta kerran kahdessa viikossa, riippuen hieman siitä, kuinka usein löydän aiheeseen liittyviä ajankohtaisia kirjoituksia muualta. Miksi haluan tuoda asian taas esille? Koska koen, että niin harva muu kirjoittaa siitä. Itseasiassa on mielestäni vääryys, että netti on pullollaan blogeja, joiden kirjoittajat jakavat alvariinsa vaihtuvaa, huonolaatuisten tuotteiden kuormittavaa elämäntyyliään, mietiskelemättä koskaan sen seurauksia. Ja suurempi vääryys on kenties se, että juuri ne blogit jaksavat kiinnostaa lukijoita eniten. Tiedostan siis, että on olemassa se mahdollisuus, että tulevat saarnani (joiden ei ole tarkoitus saarnata) saattavat pelästyttää teistä osan tiehensä. Toivoisin kuitenkin, ettei niin kävisi. Toivoisin, että te ette järkevinä ihmisinä halua elää tämänkään asian suhteen kuplassa, ja joutua jonain kauniina päivänä yllättäen ison pahan totuuden hampaisiin. Kyllä sitä mieluummin ainakin tietää, eikö? Ei kuitenkaan syytä huoleen: vaikka tämä aihe on minulle rakas, en tahdo kirjoittaa siitä kaiken muun kustannuksella. Jatkamme siis kauniiden esineiden kuolailua entiseen malliin, mutta väliin tulee hieman moralisointia. Mitä useampi täyte, sitä parempi kakku, eikö? 







Picture by Emma Wilde


Thursday, 4 September 2014

ON MY BEDSIDE TABLE



I've been living off my bedside table for the last twenty-four hours, so it only figures that I share what it looks like with you peoples. There's been an array of fresh fruit (these plums and figgs are from the garden of an abandoned house near by, arguably stolen, but I say salvaged without permission) and hot drink in my grandmother's old cups. My bronze scrap- and sketchbook has kept my brain busy, whenever they haven't been completely clouded by fever. I can't smell much with my clogged nose either, so there's not much point to lighting a scented candle, but come dark, I can't resist burning my Lumi candle in my favourite scent 'Ruska' (eng. autumn foliage). I'm guessing by the time my nose is back to normal, the scent will be everywhere. It's one beautiful scent, though, so I don't really mind. Also, watching the candlelight flicker on the shiny surface of the ancient tilestove right by is too good to miss. This fever is making me all poetic, no? I'll have a good laugh once I sober up.

Olen elänyt yöpöytäni varassa viimeiset 24 tuntia, joten tuntui sopivalta jakaa teidän kanssanne, miltä se näyttää juuri nyt. Pöydällä on ollut vaihtuva valikoima tuoreita hedelmiä (nämä luumut ja viikunat ovat läheisen autiotalon puutarhasta, perjaatteessa siis varkain hankittu, mutta käytän mielummin termiä luvatta pelastettu) ja kuumaa juotavaa isoäitini vanhoista mukeista. uusi pronssinen/kuparinen luonnos-leikekirjani on työllistänyt aivojani aina silloin, kun kuume ei ole sumentanut niitä ihan täysin. Tuoksukynttilän polttaminen ei liene järkevää, sillä en haista juuri mitään tukkoisella nenälläni, mutta pimeän tullen en kuitenkaan ole voinut vastustaa Lumi-kynttiläni sytyttämistä. Lempituoksuni 'Ruska' on varmaan tarttunut kaikkeen siihen mennessä kun nenäni palaa ennalleen, mutta tuoksu on niin hyvä, että eipä haittaa. Kynttilänliekki heijastuu myös niin kauniisti yöpöydän viereiseen ikivanhaan kakluuniin, että olisi melkein rikollista olla polttamatta sitä. Kuume saa näemmä runosuonen sykkimään. No, onpahan mille nauraa kunhan pää selviää. 




Photograph by Emma Wilde