Saturday, 28 March 2020

Elämää aikaansaamisen tuolla puolen

Kukatkin vain ovat ja me rakastamme niitä. 

Palasin työmatkalta Tukholmasta kaksi viikkoa sitten, ja jouduin heti karanteeniin. Alkuvitutuksen laannuttua ajattelin, ettei muutama viikko etätöitä tätä höyryjunaa pysäytä. Avasin viinipullon ja linnoittauduin kotiin.

Mutta sitten koko maailma pysähtyi muutamassa päivässä. Elämä, jota pidin tavallisena muuttui rajusti. Kahden viikon etätöistä tulikin määrittelemätön ajanjakso nopeasti muuttuvia olosuhteita, joihin ei voi itse vaikuttaa. Ei ole mitään varmaa aikataulua, jonka mukaan elämä palautuisi raiteilleen.

Täysin uudenlaisiin olosuhteisiin on vaikea reagoida, koska ei ole mitään valmista skaalaa, josta valita oikea tunne tai asenne. Neuvottomuus johti lamaantumiseen ja ahdistuin. Toistelin itselleni, että minun pitäisi tehdä jotain, keksiä joku saatanan timanttinen idea tähän muuttuneeseen tilanteeseen. Olin ollut kokonaisen viikon kotona saamatta mitään merkittävää aikaiseksi.

Se on kotikasvatukseni kultaisessa kirjassa perisynti.

Mutta sitten pieni ääni päässäni kysyi: miksi ihmisen pitäisi jatkaa normaalisti täysin epänormaalina aikana? Miksi sitä pidetään vahvuutena? Tuleeko jatkuvasta tuotteliaisuudesta oikeasti hyvä mieli, vai onko meidät vain opetettu kokemaan niin?

Olen tehnyt sen loppupäätelmän, että ainainen aikaansaamisen kierre on vain tapa hakea oikeutusta omalle olemassaolollemme (ennen kaikkea itseltämme). Olemme alkaneet mittaamaan minuuttamme niiden asioiden kautta, jotka tuotamme – niiden, joiden saavuttamista tai tavoittelua voimme esitellä julkisesti. Niiden, joita muu maailma pitää arvossa tai tavoiteltavina.

Kaikesta siitä, mitä meillä on vain itsemme kanssa, on tullut toissijaista. Vähemmän arvokasta. Sellaista, jolle ei oikein löydy aikaa.

Tämän huomattuani suutuin.

Päätin puolustaa oikeuttani vain olla, kuin jumalalleen myrskyn silmässä uhoava Lieutenant Dan. Pandemian hyödyntäminen tuotteliaasti on kuin myrskyltä piiloutuminen: käyttäytymismalli, jota tarjoillaan oikeana vaihtoehtona.

But I am the master of my own mind. Eikä minun tarvitse saada aikaan yhtään mitään. 

Monday, 3 February 2020

Vaatehaaste: ensimmäinen kuukausi

Ensimmäinen kuukausi vaatehaastetta on takana, enkä ole rikkonut sääntöjäni. 
Mutta ostinko silti liikaa vaatteita?


Tammikuu lähti käyntiin hyvin. Keksin kolme arkipukeutumista merkittävästi helpottavaa konseptia:

Asukirjasto: otan kaapista yhden vaatteen tai asusteen ja keksin mahdollisimman monta tapaa käyttää sitä (kokonaisuuksia, jotka pukisin oikeasti töihin seuraavana päivänä, en Wienin oopperajuhlille). Kuvaan asukokonaisuudet puhelimella ja tallennan omaan albumiinsa.

Olen mielestäni keksinyt jotain todella merkittävää! Asukirjasto on varmasti paras tapa oppia vaatekaappinsa todellinen potentiaali – ei ainuttakaan asukriisiä kuukauteen.

Asuloki: kirjaan puhelimen muistiinpanoihin, mihin pukeuduin minäkin päivänä. Lokista näen, mitä ja minkälaisia vaatteita käytän ihan oikeasti. Kun haaveilen uudesta vaatteesta, loki on hyvä reality check: olenko oikeasti nainen, joka pukeutuu tähän?

Wishlist: ei itsekehittämäni konsepti, MUTTA sovelsin siitä version, joka tulee siivittämään vaatehaasteeni menestykseen. Otin kuvakaappaukset vaatteista, jotka haluaisin vaatekaappiini. Aina kun eteeni sattuu joku suunnittelematon houkutus, katson kuvia ja kysyn itseltäni: kumpi on oikeasti parempi valinta? Uskon tämän pelastavan minut heräteostoksilta.

Konseptit tekivät tammikuun pukeutumisesta helppoa, mutta ostin silti vaatteita:

Musta kašmirneule

Gannin röyhelölenkkarit

Ostin molemmat käytettynä, mutta uudenveroisessa kunnossa. Lenkkarit olisin ostanut jo viime keväänä, mutta ne maksoivat uusina 279e. Teen keväisin typeriä kenkäostoksia, koska kaipaan viimeistään maaliskuusa jotain nilkkuria kevyempää. Nyt olin (toivottavasti) kaukaa viisas ja satsasin kenkiin, jotka sopivat vaatteisiini ja pysyvät siisteinä (musta ulkopohja vs. valkoinen).


Tammikuussa korjasimme äitin kanssa kuusi vaatetta (rehellisesti: korjasin itse kaksi, äiti neljä) ja ehdin ajatella, etten tarvitse mitään muuta. Mutta sitten menin ansaan: klikkasin Gannin alennusmyynteihin.

Oliivinvihreä reikäommelpusero  

Tiikerihame 

Tykkäsin molemmista paljon jo syksyllä, mutta pusero maksoi 299 ja hame 209e. Pihistelin. Nyt sain vaateet yhteensä alle 200 eurolla, ja ilmaisella toimituksella (ostin lisäksi ympäristöystävällisen RePack-paketoinnin).

Pihi minussa kiittää, mutta en aio sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että tuhlasin loppuvuonna varmasti 500 euroa kaikkeen typerämpään. Jos olisin ostanut heti nämä unelmavaatteet, olisinko välttynyt kokonaan typeriltä ostoksilta?

Oli niin tai näin, en aio potea morkkista, vaan oppia virheistäni: kannattaa mieluummin ostaa kolmellasadalla se yksi varma vaate, kuin käydä kolme kertaa sekoilemassa UFF:lla (tai muuallakaan, missä harkintakyky pettää). Niiden reissujen syntejä olen myynyt tammikuun aikana jo 30. Siis kolmekymmentä.

Helmikuussa aion kuitenkin ostaa vähemmän vaatteita (tai ehkä en ollenkaan?), ja päätökseni tueksi kehitin neljännen konseptin:

Korjauslista: kirjoitin puhelimen muistiinpanoihin listan kaikista vaatteista, jotka pitäisi korjata. Listallani on 25 vaatetta. Kun tekee mieli ostaa jotain, katson listaa ja kysyn itseltäni: saisin kaikki nämä vaatteet käyttöön, jos vain omistaisin niille hetken aikaani – tarvitseeko minun siis oikeasti ostaa yhtään mitään?

Sunday, 2 February 2020

Pro tip: messinginkiillotus

Käänsin kalenterin sivua ja löysin pyhäpäivän, josta en tiennyt: tänään vietetään kynttilänpäivää. 


Kynttilänpäivää vietetään alunperin Jeesus-syistä: siksi, että Raamatun mukaan Jeesus-lapsi vietiin 40 päivää joulun jälkeen kappeliin, jossa Simeon siunasi hänet. Päivää kutsutaan kynttilänpäiväksi, koska keskiajalla kynttilänpäivänä vihittiin vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät.

Vaikkei harrastaisi Jeesus-juttuja, voi kynttilänpäivää mielestäni viettää! Esim. polttamalla suosikkikynttilöitään, ostamalla itselleen jonkun erityiskynttilän tai huoltamalla kodin kynttilänjalat.

Tein melkein kaikkia kolmea tänään, mutta sittenkin vain kahta: poltin suosikkikynttilääni (Astier de Villatten Oulan Bator) ja kiillotin messinkiset Nappula-kynttilänjalat. Melkein ostin nättejä salvianvihreitä kynttilöitä, jotka löydettiin Kirsin kanssa kukkakaupasta.



Messinki on kivannäköistä myös patinoituneena, mutta Nappulat näytti siltä kuin niillä olisi koko viime vuosikymmen harteillaan. Päätin, että nekin ansaitsevat a bright start to the 20s. 

Messingin kiillottamiseen ei tarvitse ostaa kemikaaliällötyksiä, koska se hoituu helposti ketsupilla! Meillä kuluu ehkä pullo ketsuppia vuodessa, koska vaikka syön sitä tosi harvoin, kiillotan sillä messinkiaarteitani ahkerasti.

Tee näin:

Pese messinkiesine astianpesuaineella ja lämpimällä vedellä, ja poista steariinitahrat ynnä muut. Käsittele messinkiä hellävaraisesti, koska se on pehmeää ja naarmuuntuu helposti. 

Levitä ketsuppia esineen pinnalle ja anna vaikuttaa vähintään tunti. Huuhtele ja pyyhi puhtaaksi pehmeällä liinalla (esim. vanhasta t-paidasta tai tyynyliinasta saa hyviä rättejä).

Jos et enää tänään ehdi kynttilähommiin, ei hätää – huomennakin tulee pimeää jo ennen viittä.

Monday, 27 January 2020

Lukusuositus: 250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman


Luin Rinna Saramäkeä ensimmäistä kertaa vuonna 2013, ja Hyvän mielen vaatekaappi mullisti suhteeni vaatteisiin. 250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman on uusi suosikkini samasta syystä: se on kirjoitettu ihmiseltä ihmiselle. 




Ensiksi: Rinnalla on tavattoman miellyttävä tapa kirjoittaa. Tuntuu kuin kuuntelisi järkevän, asiaan perehtyneen, maanläheisen ystävän puhetta. Kaikki turha on karsittu pois, teksti etenee ja on ihan älyttömän lukijaystävällistä. Rinna on yksinkertaisesti todella hyvä kirjoittaja.

Toiseksi: Ilmastonmuutokseen vaikuttamista on esitelty ihailtavan lähestyttävästi. Ei paasausta, ei syytöksiä. Rinna ei asetu lukijan yläpuolelle, eikä ole missään kohtaa lannistava tai ehdoton, eikä myöskään teennäisen kannustava.

Asiat esitetään kuten ne ovat, kauhistelematta ja värittämättä. Asiat ovat näin – niihin voi vaikuttaa näin.

Kolmanneksi: kirja käsittelee aihettaan ihailtavan positiivisesti. Lukijan oma maailmantuska ei pääse valloilleen, vaan lukukokemus on ennen kaikkea inspiroiva ja positiivinen. Sellainen Rinnakin on: turha jäädä vellomaan maailmantuskaansa, kannattaa mieluummin käyttää sekin aika sähkösopimuksensa ympäristöystävällisyyden selvittämiseen.


Neljänneksi: On selvää, että Rinna haluaa inspiroida lukijoitaan muuttamaan asioita. Silti kirjasta puuttuu tyystin ilmastokeskustelua värittänyt epätoivo ja tuomitsevuus, jotka johtavat usein vastareaktioon.

Ilmastokeskustelun (ja ehkä koko nykymaailman) keskeinen ongelma on, että asiat osataan nähdä vain oman kuplan näkökulmasta. Ymmärrys ja samaistumiskyky puuttuvat. Tämä johtaa vääjäämättä todella ikäviin vastakkainasetteluihin niin politiikassa kuin työpaikkojen kahvipöydissäkin (been there, done that).

Rinna kykenee ymmärtämään, että voi olla kohtuutonta vaatia yhtä lukijaa luopumaan lihasta ja toista yksityisautoilusta. Kaikkien ei tarvitse elää kuten hän, se ei ole ainoa oikea tapa – yhtä oikeaa tapaa ei olekaan. Tärkeintä on löytää omat ratkaisut ja keskittää voimavarat niihin tekoihin, joista on oman elämän puitteissa eniten hyötyä. Ei syyllistyä muovikassin käytöstä ja lentää sitten Balille toipumaan traumoistaan.

Viidenneksi: Rinna ei sorru seksikkyyteen. Kirjassa puhutaan suorasukaisesti siitä mitä elämä on; ruoantähteiden piilottamisesta uusiin ruokiin ja aikansa eläneen elektroniikan hilloamisesta kaapeissa. Asioiden ei tarvitse aina olla niin v*tun trendikkäitä ja katseenkestäviä, että niitä voi kokeilla ja niistä voi puhua.

Aitous on siis se asia, jota arvostan kirjassa eniten. Se ei ole ollakseen tai esitä olevansa mitään muuta, kuin mitä on: 250 ilmastotekoa, joilla kuka tahansa voi pelastaa maailman. No BS needed. 

Friday, 17 January 2020

Tein kuolinsiivouksen

Olen ollut siivoamassa kolmea kuolinpesää. Opin, että tavaraa 
kannattaa omistaa vain sen verran, mistä ehtii nauttia ja pitää huolta.

Ostin itselleni joululahjaksi tulitikut, koska ne kuluvat pois. Mutta rasia on niin nätti, että säästän sen ehkä sittenkin ja ostan sisään halpistikkuja.  

Pidän hirmuisesti kauniista tavaroista ja siitä, että kotonani näyttää kivalta. Säästän mielelläni muistoja tehdyistä matkoista ja kulttuurielämyksistä, enkä arkaile hankkia esineitä, joilla ei ole muuta funktiota kuin nököttää kauniina kirjahyllyssä.

Siitä en kuitenkaan pidä, kun tavara tulee elämän tielle. Siksi teen kerran vuodessa kuolinsiivouksen.

Ruotsalainen Margareta Magnusson kirjoitti kuolinsiivouksesta teoksen Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous. Annoin sen tänä vuonna äidille joululahjaksi, koska vanhempani asuvat isossa talossa, johon on kertynyt vuosikymmenien ajan tavaraa (ja koska äidillä on hyvä huumorintaju). Aion lukea teoksen heti äidin jälkeen, sitä saa vielä ainakin Adlibrikseltä, myös äänikirjana!

Kuolinsiivous kuulostaa ehkä hurjalta, mutta mielestäni sen ei tarvitse tarkoittaa pelkästään tavaroiden hävittämistä elämän ehtoopuolella. Se tarkoittaa myös omaisuuden läpikäymistä ja järjestelyä tasaisin väliajoin, vaikka kerran vuodessa.

(Ja jos realisteja ollaan, kukaan ei oikeasti tiedä koska lusikka lentää nurkkaan, joten siinä mielessä on ihan hyvä ajatus pitää tavarat ruodussa – mutta ehkä tämän mukaan ei kannata elää. Paitsi jos ajatus saa jotenkin arvostamaan jokaista hetkeä, niin ehkä sitten. Nään itseni väittelemässä viikatemiehen kanssa siitä, ehdinkö kuolla juuri nyt kun kuolinsiivous on vielä kesken.)


Saimme äidiltä joululahjaksi Finlaysonin Jeesus-lakanat joilla on 50 vuoden takuu. Lisää tätä, inhoan sitä kun käyttöesineet hajoavat! Äiti kirjoo lahjaliinavaatteisiin aina nimikirjaimet, mikä on parasta ehkä koskaan. 

Kuolinsiivouksessani kävin läpi työpöydän laatikot ja vaatekaapin. Hävitin tosi paljon papereita, joita olin säästänyt ihan turhaan! Nyt kaikki on järjestelty neljään kansioon ja tuli sellainen olo, että elämä on hanskassa (kohta postilaatikosta pamahtaa joku perintäkirje maksamattomista kirjastoveloista ja palauttaa luontaisen järjestyksen). Vaatteille varasin kirppispöydän.

Tavaraa kertyy elämässä luonnostaan, mutta kuolinsiivousten lisäksi on hyvä miettiä ostokäyttäytymistään. Ei ole mitään järkeä ostaa jatkuvasti tavaraa ja hankkiutua siitä samalla vimmalla eroon. Se ei ole planeetan kannalta kestävää, mutta aiheuttaa myös inhottavan noidankehän, jossa vietämme ihan liikaa aikaa tavaroitamme vatvoen. Sen ajan voi käyttää paremmin!

Tänä vuonna aion itse noudattaa vaatehaastetta ja Nuuskamuikkusen elämänfilosofiaa: kaikkea ei tarvitse omistaa. Seuraavan kuolinsiivouksen teen verkkokellariin.


The Wilde Things . All rights reserved. BLOG DESIGN BY Labinastudio.