Sunday, 14 October 2018

Kun ympäristönsuojelusta tuli uskonnonkaltainen


Olen vellonut syvässä ilmastoahdistuksessa IPCC:n ilmastoraportin julkaisemisen jälkeen.

Eniten ärsyttää, että kaikki omat elämäntapajutut tuntuvat yhdentekevältä pikku puuhastelulta, kun pallon toisella syrjällä miljardikansat pistävät luonnonvaroja haisemaan ihan järjetöntä tahtia. Miten voi nykytieteen löydöstenkin jälkeen olla kokonaisia valtioita, jotka eivät ole kiinnostuneet ottamaan ilmastonmuutosta agendalleen?

Kun valtaosa ihmisistä viittaa kintaalla, tuntuu oma epätoivo ajoittain jopa nololta ja ehkä vähän hullulta. Kyseenalaistan itseni jatkuvasti, mutta seuraavan lämpökartan tai muoviroskaan tukehtuneen delfiinin eksyessä näkökenttääni ajattelen taas: eivät yksilön teot voi helvetti sentään olla yhdentekeviä! Silloin muiden välinpitämättömyys pistää vihaksi ja katson murhaavasti työkaveria, joka hakee lounaansa kertakäyttöastiaan.


Mietin tässä hiljattain, että ilmastonmuutoksen hidastamisesta on tullut uskonnonkaltainen. Se ei oikeastaan ole mikään ihme, koska onhan sekin aate, joka  toimii arvopohjana jokapäiväisille teoille (tosin jumaljutuista poiketen ihmisen kontribuutio ilmastonmuutokseen voidaan todistaa tieteellisesti).

Kuten uskonnossa, ympäristönsuojelussakin toimintaa ohjaa pelote siitä, että omat ja/tai muiden ihmisten vastuuttomat teot koituvat vääjäämättä koko ihmiskunnan tuhoksi. Rukoilun sijaan kerätään roskia luonnosta ja valmistetaan hartaasti omaa saippuaa. Muslimit vaeltavat Mekkaan, kristityt Jerusalemiin ja nollahukkaajat etsimässä kauppaa, josta saa pakkauksettomia vihanneksia.

Jokaisella teolla tähdätään muutokseen, kuljetaan jotain parempaa kohti ilman mitään todellista varmuutta siitä, että omilla teoilla on mitään merkitystä – mutta ainakin omatunto on niiden myötä puhtaampi.

Tässä kuvassa olen ristiretkeläinen - ploggaamassa styroksia merenrannasta. 


Kuten uskovaiset, suhtaudumme pimennossa kulkeviin kanssavaeltajiin joko ristiretkeläisen tai marttyyrin tavoin. Kärsimme autuaasti mokomien pölkkypäiden syntien edestä, tai yritämme väkipakolla käännyttää heidät tekemään oikein.

Tekopyhyys velloo, kun kaikki haluavat kuulua trendikkääseen nollahukkakulttiin ja kuten Raamattua tai Koraania, tulkitaan tätäkin elämäntapasäännöstöä sen mukaan, mikä sopii omiin tarkoitusperiin parhaiten. Julistetaan #zerowaste ja haetaan kaupasta luomulihaa omaan rasiaan – katumaasturilla.

Aina välillä uskoa oman puurtamiseen koetellaan – kuten minun nyt. Ei ole mitään takeita siitä, etteikö ihmiskunta marssisi kauniissa rivissä kohti pohjattoman kuilun reunaa, ja oma yrittämiseni saattaa olla yhtä naurettavaa kuin banaanikärpäsen räpiköinti tahmeassa viinissä.

Silti jatkan räpiköintiä, koska se tekee monista arkisista asioista merkityksellisiä. Tulee sellainen olo, että voin vaikuttaa edes vähän, vaikka omat puuhasteluni olisivat vain pisara myrskyävässä valtameressä. En odota mitään merkkiä siitä, että dystopia olisi vältetty. Enkä ihmettä, koska sitä odottaessa saattaa katkeroitua, eikä siihen ole varaa.

Päätän siis uskoa. Lujasti.

No comments:

Post a comment

The Wilde Things . All rights reserved. BLOG DESIGN BY Labinastudio.