Olen vellonut syvässä
ilmastoahdistuksessa IPCC:n ilmastoraportin julkaisemisen jälkeen.
Eniten ärsyttää, että
kaikki omat elämäntapajutut tuntuvat yhdentekevältä pikku puuhastelulta, kun pallon
toisella syrjällä miljardikansat pistävät luonnonvaroja haisemaan ihan
järjetöntä tahtia. Miten voi nykytieteen löydöstenkin jälkeen olla kokonaisia valtioita, jotka eivät ole
kiinnostuneet ottamaan ilmastonmuutosta agendalleen?
Kun valtaosa ihmisistä
viittaa kintaalla, tuntuu oma epätoivo ajoittain jopa nololta ja ehkä vähän hullulta.
Kyseenalaistan itseni jatkuvasti, mutta seuraavan lämpökartan tai muoviroskaan tukehtuneen
delfiinin eksyessä näkökenttääni ajattelen taas: eivät yksilön teot voi
helvetti sentään olla yhdentekeviä! Silloin muiden välinpitämättömyys pistää vihaksi ja
katson murhaavasti työkaveria, joka hakee lounaansa kertakäyttöastiaan.
Mietin tässä hiljattain,
että ilmastonmuutoksen hidastamisesta on tullut uskonnonkaltainen. Se ei oikeastaan
ole mikään ihme, koska onhan sekin aate, joka toimii arvopohjana jokapäiväisille teoille (tosin
jumaljutuista poiketen ihmisen kontribuutio ilmastonmuutokseen voidaan todistaa tieteellisesti).
Kuten uskonnossa,
ympäristönsuojelussakin toimintaa ohjaa pelote siitä, että omat ja/tai muiden
ihmisten vastuuttomat teot koituvat vääjäämättä koko ihmiskunnan tuhoksi. Rukoilun
sijaan kerätään roskia luonnosta ja valmistetaan hartaasti omaa saippuaa. Muslimit
vaeltavat Mekkaan, kristityt Jerusalemiin ja nollahukkaajat etsimässä kauppaa,
josta saa pakkauksettomia vihanneksia.
Jokaisella teolla
tähdätään muutokseen, kuljetaan jotain parempaa kohti ilman mitään todellista
varmuutta siitä, että omilla teoilla on mitään merkitystä – mutta ainakin
omatunto on niiden myötä puhtaampi.
Kuten uskovaiset, suhtaudumme pimennossa kulkeviin kanssavaeltajiin joko ristiretkeläisen tai marttyyrin tavoin. Kärsimme autuaasti mokomien pölkkypäiden syntien edestä, tai yritämme väkipakolla käännyttää heidät tekemään oikein.
Tekopyhyys velloo, kun
kaikki haluavat kuulua trendikkääseen nollahukkakulttiin ja kuten Raamattua tai
Koraania, tulkitaan tätäkin elämäntapasäännöstöä sen mukaan, mikä sopii omiin
tarkoitusperiin parhaiten. Julistetaan #zerowaste ja haetaan kaupasta
luomulihaa omaan rasiaan – katumaasturilla.
Aina välillä uskoa oman
puurtamiseen koetellaan – kuten minun nyt. Ei ole mitään takeita siitä, etteikö
ihmiskunta marssisi kauniissa rivissä kohti pohjattoman kuilun reunaa, ja oma
yrittämiseni saattaa olla yhtä naurettavaa kuin banaanikärpäsen räpiköinti tahmeassa
viinissä.
Silti jatkan räpiköintiä,
koska se tekee monista arkisista asioista merkityksellisiä. Tulee sellainen
olo, että voin vaikuttaa edes vähän, vaikka omat puuhasteluni olisivat vain
pisara myrskyävässä valtameressä. En odota mitään merkkiä siitä, että dystopia
olisi vältetty. Enkä ihmettä, koska sitä odottaessa saattaa katkeroitua, eikä
siihen ole varaa.
Päätän siis uskoa. Lujasti.
No comments:
Post a Comment