Monday 22 April 2019

Boikotti ei ratkaise muotiteollisuuden ongelmia

Hankin vaatteeni käytettynä, koska silloin tiedän varmasti, etten tue rahoillani epäeettistä tai epäekologista tuotantoa. Boikotti ei kuitenkaan riitä ratkaisuksi, kun tarkastelee muotiteollisuutta laajemmasta näkökulmasta.



Goljat nimeltä muotiteollisuus 

YK:n mukaan muotiteollisuuden hiilijalanjälki on suurempi kuin kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen yhteensä. Lisäksi Global Slavery Index arvioi, että vuonna 2018 vaatteet olivat toisiksi riskialttein tuotekategoria modernille orjuudelle. Näiden tilastojen valossa vaikuttaisi, että käytetyn (tai ei minkään) ostaminen on aina kestävämpi ratkaisu.

Samalla on kuitenkin väistämätön tosiasia, että vaateteollisuus on yksi maailmantalouden suurimmista sektoreista.

Ellen MacArthur -säätiö raportoi, että vaatteiden myynti on kaksinkertaistunut 15 vuodessa, ja vuonna 2015 vaateteollisuus oli 1,3 biljoonan (!!!) dollarin teollisuudenala, joka työllistää yli 300 miljoonaa ihmistä. Keskiluokan maailmanlaajuinen kasvu ja elintason paraneminen johtaa vääjäämättä siihen, että ihmiset myös kuluttaa koko ajan enemmän ja muotiteollisuus jatkaa paisumistaan.

Ratkeavatko sen ihmisoikeus- ja ympäristörikkomukset siis muutaman kuluttajan boikotilla? Rohkenen epäillä. Ihan vaan siksi, että kun jätämme kaikessa hiljaisuudessa ostamatta, kukaan ei tiedä miksi emme osta. Pahimmassa tapauksessa vaatejätit ajattelee, että hinnat on liian korkeat tai valikoima liian suppea, ja reagoi myymällä HALVEMMALLA!! Ja valmistamalla ENEMMÄN!! Ja se olisi kammottavaa.

Siksi on elintärkeää, että on olemassa liikkeitä kuten Vaatevallankumous.


Miten vaatevallankumous voi ratkaista muotiteollisuuden ongelmat?

Historia on todistanut, että asioita voi muuttaa puhumalla niistä ja vaatimalla parempia ratkaisuja. Kun protestoiva ihmisjoukko on riittävän suuri, ei sen vaatimuksille voi viitata kintaalla.

Tähän tähtää kansainvälinen Vaatevallankumous, jonka päätavoite on saada läpinäkyvä muotiteollisuus, joka ei riistä ihmisiä eikä ympäristöä. Se motivoi ihmisiä ympäri maailman vaatimaan vaateteollisuudelta vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä, kysymällä #whomademyclothes?


Miksi kannattaa osallistua vaatevallankumoukseen?

Jos pukeudut vaatteisiin, etkä halua tukea modernia orjuutta tai ympäristön kohtuutonta riistoa, kannattaa osallistua vaatevallankumoukseen.

Vaikka muotiteollisuus voi välillä tuntua varsinaiselta Goljatilta, vastuulliseen liiketoimintaan erikoistunut Aalto-yliopiston professori Minna Halme ennusti Ylen artikkelissa, että muotiteollisuuden muutosnopeus riippuu siitä, ”kuinka suureksi kestäviä vaatteita vaativa etujoukko kasvaa ja kuinka paljon yritykset tarjoavat vaihtoehtoja nykyiselle pikakulutukselle”.

Jokaisella vastuullisempia ratkaisuja vaativalla ihmisellä on siis merkitystä. Vaatevallankumous tarjoaa kollektiivisen kanavan vaikuttaa ja siksi asian edistäminen sen puitteissa on tehokasta.



How to support change:

1. Osallistu Vaatevallankumoukseen tällä viikolla 22.-28.4. Ota kuva itsestäsi vaate nurinperin ylläsi ja postaa se someen. Merkitse kuvaan vaatteen valmistaja ja kysy heiltä #whomademyclothes? Muista lisätä myös #fashionrevolution ja #vaatevallankumous.

2. Lähetä suosikkibrändillesi sähköpostia, jossa kysyt jonkun tietyn tuotteen valmistusolosuhteista. Älä tyydy ympäripyöreään vastuullisuusjargoniin, vaan vaadi tarkkoja vastauksia.

3. Tutustu SASK:n työhön ja tue heidän toimintaansa lahjoituksella!

Loppupeleissä asia on hyvin yksinkertainen: ei ole ok, että ihmisiä kustaan linssiin ja heidän rahojaan käytetään sellaisten asioiden ylläpitoon, jotka rikkovat ihmisoikeuksia ja aiheuttavat korjaamatonta vahinkoa ympäristölle. Nobody wants that, joten vive la révolution!


P.S. Olen edelleen sitä mieltä, että valtaosa vaatteistaan kantsii ostaa käytettynä jos siihen vain on mahdollisuus. Mutta vaikka ei ostaisi mitään uutena, kannattaa kysyä #whomademyclothes, koska sen avulla voidaan herätellä brändejä ottamaan agendalleen esim. noi järkyttävät ympäristöpäästöt. Näiden kuvien vaatteet ostettu käytettynä Zadaa-sovelluksesta, paitsi farkut, jotka on vastuulliseksi tunnistautuvan Kings of Indigon. 

Saturday 20 April 2019

Sisustusmantra: etsi esineitä, joilla on tarina


Muutimme nykyiseen asuntoomme noin kolme vuotta sitten ja päätin silloin raudanlujasti, että tätä asuntoa en yritä saada ”valmiiksi”. Koska mitä se oikeasti edes tarkoittaa? Koti on parhaimmillaan, kun se rakentuu kerros kerrokselta, ajan kanssa.

Kolmen vuoden aikana asuntoon on hankittu kaikenlaista, mutta eräät lähisukulaiseni toteavat edelleen meillä käydessään, että: ”ei kyllä ole asuntoa tavaralla pilattu”. Meillä on niukasti esineitä, mutta tykkään siitä, ettei niillä ole pyritty vaan täyttämään kaikkia nurkkia. Esineet on valittu ajatuksella ja monilla on joku tarina. 

Vain muutamia esineitä on ostettu uutena ja osa niistäkin on kulkeutunut mitä ihmeellisimpien mutkien kautta meille. Loput on peräisin huutokaupasta, toreilta tai vanhempien loppumattomista varastoista. Sisustaminen on kuin aarrejahti, ja lopulta ne oikeat jutut löytää omaan kotiin. 

Vilman mielestä berber-matto oli hyvä sijoitus. 
Olohuoneen matto on käsin solmittu, marokkolainen Berber. Lähdin Kirsin seuraksi mattotukun poistoaleihin ilman ostoaikeita, mutta nähdessäni tämän tein päätöksen aika intuitiivisesti. Miestä vähän hirvitti puhelimen päässä, mutta matossa oli kaikki kohdallaan: se on valtava, vaalea ja niin paksu, että sillä voisi ottaa päiväunet.

Sain tinkaamalla maton ”pilkkahintaan”, kahdeksalla sadalla, vaikka Berberit maksavat yleensä reilusti toista tonnia. Muistan varmaan aina sen absurdin tilanteen, kun kahlasin loskassa pankkiautomaatilta takaisin liikeeseen, kahdeksansataa euroa käteisenä hanskassa. 

Koivukalusto on uusi tulokas meillä, mutta äidin suvussa se on kulkenut 1800-luvulta lähtien, ja on peräisin isoisoisovanhempieni kesähuvilalta. Sukulainen tiesi kertoa, että kalusto on venäläistä alkuperää ja tuoleja kutsutaan munkkituoleiksi. Metsästämme parhaillaan kuvaa, joissa näkyisi niiden alkuperäinen verhoilu. Kalustoon kuuluu siro penkki, kolmionmuotoiset tuolit ja pöytä. Unelmoin lasiverannasta, jonne saisin kaluston palmuviidakon keskelle.  


Koriste-esineitä on kertynyt matkoilta, vanhempien kaapeista (tää norsu on varmaan myös joku vanha matkamuisto) ja kaiken maailman kirppareilta ja antiikkikaupoista. Antiikkisen malakiittisytkärin tingin joskus jonkun huonekalun kylkiäisiksi yhdeltä pihiltä antiikkikauppiaalta, koska ärsytti mokoma kiskuri.

Norsun takana on Roomasta ostettuihin kehyksiin sujautettu postikortti, jossa on Viivi Varesvuon maalaama antilooppi. Varesvuo on yksi mun lempitaiteilijoista ja haaveilen, että joskus voisin hankkia omalle seinälle jonkun upeista eläinaiheisista töistä. Kaikkea ei tarvitse omistaa, se on totta, mutta Varesvuon teosta katsoisin mielelläni joka päivä.


Viherkasvit ovat pääasiassa Äitin kasvien jälkeläisiä, ja ne on pitkälti istutettu second hand -ruukkuihin. Lyyraviikunan sain isältä synttärilahjaksi ja pienen rahapuun ostin kirpparilta. Keväisin on ihanaa, kun kasvit menee auringonvalosta vähän sekaisin ja osa alkaa kukkia. Tällä hetkellä kukassa ovat kliivia ja viirivehka!

Marokkolainen rahi on 9. vuosipäivälahja miehelle. Kun en löytänyt oikeansävyistä, Äiti järjesti töissä, että heidän marokkolaisen kokkinsa veli toi tämän Marrakechista (miten saadaankin näitä kuvioita junailtua, ihmettelen välillä). Toimittaessaan rahia, kokin veli oli yllättäen pyytänyt äitiltä mun kättä, koska toivoi kovasti suomalaista vaimoa. Sisko (siis kokki) oli nauranut kippurassa, että ei Suomessa tehdä noin ja Äiti tuuminut, että säyseämpiäkin suomalaisvaimoja on varmasti tarjolla. Verrattoman hauska kulttuurien yhteentörmäys!

Äiti, sytkäri ja sarvikuono.

Valokuvakehykset on myös tärkeä asia, koska on kiva pitää omaa historiaa ja kuvamuistoja esillä. Harmi vain, että olen tosi hyvä ostamaan kehyksiä, mutta jokseenkin laiska laittamaan niihin kuvia. Puolet kehyksistä ammottaa siis vielä tyhjinä. Suosikkiputiikistani Prologuesta ostettuun, italialaisen perheyrityksen käsin valmistamaan kehykseen laitoin kuvan äidistä 15-vuotiaana. 


Sohvapöytä on isoäitini vanha. Isoäiti kuoli ollessani 5-vuotias, enkä ikinä ehtinyt tutustua häneen. Sen olen kuitenkin kuullut sukulaisilta, että isoäidillä oli verraton maku ja tinkimätön tyylitaju. Pöydän lasilevy on irrallinen, ja aiheuttaa välillä henkeäsalpaavia läheltä piti -tilanteita, mutta pöytä on ihanan kevyt ja ilmava. Sitä koristavat suosikkituoksukynttiläni, Astier de Villatten Oulan Bator ja pieni tulitikkurasia, jonka vanhemmat on tuoneet jostain maailmankolkasta varmaan jo ennen syntymääni.

Lasiruukku on Prologuesta, joka on muuten niitä harvoja paikkoja, josta ostan esineitä enää uutena. Se kuuluu mallistoon, joka on muotoiltu historiallisten lasiesineiden mukaan, eli tavallaan siinäkin on jotain vanhaa. 

Simpukat olen kerännyt pienenä paratiisirannoilta. Muistan noista matkoista vaan välähdyksiä, mutta tiedän että pienenä matkustaminen on avartanut maailmankatsomustani, kun olen nähnyt erilaisia ihmisiä, kulttuureja ja elinolosuhteita. Toivon, että päästötön lentäminen on mahdollista vielä omana elinaikanani, koska vaikka matkailu avartaa, sen ympäristöpäästöt ovat kestämättömät. 



Onneksi sisustus on yksi niistä asioista, joissa on helppo tehdä kestäviä valintoja. Fidat ja Kierrätyskeskukset on täynnä edullisia aarteita, eikä kaikkien antiikkiliikkeidenkään hinnat ole Suomessa mahdottomia. Tori.fi, huuto.net ja Bukowskis nettihuutokauppa ovat myös hyviä paikkoja tehdä ainutlaatuisia löytöjä.

Ainoa mistä joutuu tinkimään, on se, ettei kaikkea saa heti. Mutta monesti siinä piilee koko hienous.



The Wilde Things . All rights reserved. BLOG DESIGN BY Labinastudio.