Kun Pirkka Tuli Taloon

Moni siellä ruudun toisella puolella tietääkin jo, että kun talouteemme hankitaan uusi huonekalu on välittömästi oletettavissa kaksi asiaa. Ensinnä, että huonekalu ei ole koskaan oikeasti uusi, vaan lähes aina pelastettu kirpputorilta, vanhempien ullakolta tai milloin mistäkin. Toisekseen - joka tuottaa aina suuria tunnontuskia perheemme parrakkaassa osapuolessa - huonekaluhankintaa seuraa aina pieni (ja joskus vähän suurempikin) kunnostusprojekti.

Tällä kertaa projektina on uusi ruokailuryhmä. Vanhassa Artekin ruokailuryhmässä ei sinänsä ole vikaa tai puutteita, mutta sen kellertävä koivu ei vain materiaalina ole oikein koskaan ollut makuuni. Hetken mietin, että olisin käsitellyt Artekit vaalealla kuultomaalilla jolloin niistä voisi tulla todella mukiinmenevät, mutta sitten kohtalo puuttui peliin.

Kohtalo otti muotonsa alkuperäisenä Ilmari Tapiovaaran suunnittelemana Pirkka-pöytänä. En ole varsinaisesti unelmoinut juuri tästä pöydästä, mutta lankkupöytä kaltevilla pukkijaloilla on kauan kummitellut takaraivossa. Pöytä ei ollut huonoon kuntoonsa nähden edullinen, koska sillä oli tunnearvoa entiselle omistajalle (enkä näin ollen tinkinyt yhtä aggressiivisesti kuin yleensä), mutta uuteen verrattuna se oli tietenkin suorastaan halpa. Lisäksi nämä alkuperäistuotannon Pirkka-pöydät ovat mielestäni huomattavasti kauniimpia kuin Artekin valmistama nykytuotanto, koska uudistuotantopöydän kansilevy on todella muovisen tuntuinen (kävin luonnollisesti hipelöimässä uutta pöytää Keskuskadun Artekilla).

Kuten sanottu, pöytä oli ostettaessa jokseenkin surullisessa kunnossa. Myyjä oli löytänyt sen sukutilansa aitasta, eikä sille oltu varmasti sitten 50-luvun tehty minkäänasteisia huoltotoimenpiteitä. Paksu lakkakerros oli kellastunut oranssiksi ja kulunut epätasaiseksi, niin että pinnassa oli suoranaisia railoja. Jaloista oli hilseillyt maali, ja monessa kohtaa oli kenties kosteuden tai kylmyyden aiheuttamia halkeamia. Kunnostamista siis riitti, mutta voi toisaalta olla pöydän pelastus, ettei kukaan ole koskenut siihen valmistamisen jälkeen, sillä surullisen usein näkee "entisöityjä" huonekaluja joita ei voi enää pelastaa.

Miesraukkani oli jälleen kerran hieman kauhuissaan (eikä suotta) nähdessään uusimman projektini, mutta onneksi rakas isäni ei pelkää tarttua hiomakoneeseen epätoivoisimmankaan huonekalunraadon edessä - varsinkaan jos pääsee sillä verukkeella hetkeksi karkuun omia toimistotöitään. Niinpä aloitimme projektin leikkaamalla muutaman millin pöydän kannesta, jotta lakan tuhoama pinta saatiin pois. Seuraavaksi hioin kannen ja paikkasimme halkeamat hiomapöly-puuliimasekoitteella. Lopuksi hioin kannen neljään kertaan, vaihtaen hiomapaperin aina astetta hienompaan.  

Ollessani tovin pois sorvin äärestä töiden ja lomamatkan vuoksi, oli isä sitten ilmeisesti autonpesun yhteydessä keksinyt poistaa lakan kansilevyn alapinnasta painepesurilla. Ajatuksen tasolla kieltämättä ihan hyvä idea, sillä hiomakoneella ei olisi päässyt jalkojen kiinnityskohdan väleihin. Ongelmaksi osoittautui ainoastaan se, että kun miehet käyttävät koneita, niitä huudatetaan aina täysillä. Paine oli kuorinut lakan lisäksi osan alakannen pinnasta säpäleille - ja tietenkin huuhtonut Laukaan puun alkuperäisleimat näkymättömiin. No, onneksi kyse on kannen alapuolesta, jossa ei sinänsä haittaa että pinta ei ole tasainen. Leimojen katoaminen kyllä hiukan harmittaa, sillä ne olivat vedenpitävä (hehheh) todiste pöydän alkuperästä. Samalla rykäisyllä isä oli puhaltanut mustat maalinrippeet pöydän jaloista ja loput haituvat lähtivät käsin hiomalla. Jalat ovat pyöreät, joten niiden pintaa ei olisi voinut koneella hioakaan.

Lopulta koitti se entisöinnin hauskin, mutta samalla pelottavin osuus: pintakäsittely. Jalkojen osalta tässä vaiheessa ei tarvinnut pahemmin jännittää, sillä kaksi kerrosta mustaa Miranolia teki tehtävänsä. Toki joitain epätasaisuuksia jäi, mutta saa yli 60-vuotiaassa huonekalussa eletty elämä näkyäkin.

Kantta varten sekoitin pellavaöljylakkaa ja umbran väristä petsiä kunnes sain aikaan oikean sävyn, jota kokeilin toki ensin kannen alapuolelle. Pellavaöljylakan ja petsin sekoittamisessa on haastavinta yrittää arvioida kuinka puun oma sävy vaikuttaa lopputulokseen ja miltä sävy näyttää kerrostettaessa. Sekoittamani sävy osoittautui kuitenkin juuri oikeaksi, joskin sitä piti levittää kanteen kolme kerrosta, jotta lopputuloksesta tuli tarpeeksi tumma. Meillä pöytä tulee aurinkoiseen huoneeseen, jolloin on hyvä huomioida ainakin kaksi asiaa: 1) huoneessa on valoisampaa kuin puolivalaistussa autotallissa ja 2)  suora auringonvalo vaalentaa käsiteltyäkin puupintaa yllättävän nopeasti - eli tein pöydän kannesta vielä aavistuksen tummemman kuin vatsanpohjatuntuma siellä puolivalaistussa autotallissa väitti.

Kannoimme pöydän sisään tiistaina ja täytyy kyllä sanoa, että olen suunnattoman tyytyväinen lopputulokseen. Suuria aterioita harrastava äitini oli avoimesti sitä mieltä, että pöytä on naurettavan pieni (heidän sohvapöytänsä on suunnilleen saman kokoinen), mutta eipä tämän ääressä arkisin istukaan kuin kaksi suhteellisen lyhytraajaista ihmistä - ja alla kerjää vain yksi suhteellisen lyhytraajainen koira. Lisäksi tila - jota kutsumme tietenkin leikkisästi ruokasaliksi - ei ole mitenkään siunattu neliöillä, joten pöytä saakin olla pieni ettei kulkeminen käy ahtaaksi. Ainoa asia, jota suunnittelen vielä hieman korjaavani on pöydän korkeus, mutta siitä lisää tuonnempana.

Nyt puuttuu enää tuolit (kieltämättä jokseenkin oleellinen osa ruokailuryhmää), mutta olenpa jo hamstrannut muutaman maalia kaipaavan yksilön vanhempieni ullakolta - ja tori.fi:kin on ollut kovassa selauksessa. Täytyyhän sitä joululomallekin olla joku pieni projekti... 

Minkälainen on sinun unelmien ruokapöytäsi?