Olin jo kesästä asti kasvatellut otsatukkaa hiljalleen pois, sillä kuvittelin jotenkin harhaisesti, että olen muutoksen tarpeessa - enkä tosiaan ymmärrä miksi tämä muutoksentarve kanavoitui juuri hiuksiin. Sitten katselin tätä kuvaa eräänä päivänä viime viikolla ja ajattelin, että se on varmasti paras kuva, joka minusta on ikinä otettu - ja varasin siltä istumalta ajan kampaajalle otsatukanleikkuuseen.
Leikkasin otsatukan ensimmäistä kertaa ihan tosissani kesän 2014 alussa ja muistan edelleen, miten suurelta muutos tuntui, ja kuinka paljon pidin otsatukasta heti ensisilmäyksellä. Siitä lähtien olen aina palannut otsatukkaan, vaikka välillä meinaan kieltämättä menettää sen kanssa hermoni ihan lopullisesti. Pinna meinaa palaa useasti viikossa tuulisella kadulla, kun otsatukka on joko pystyssä tai vähintään jakautunut hyvin epäimartelevasti, sekä kiireisinä aamuina, jolloin taipuisa hiuslaatuni päättää omia aikojaan, ettei aio tehdä minkäänasteista yhteistyötä kanssani - ja otsatukka on luonnollisesti nukkumisen jäljiltä kuin petolinnun peräpää.
Olen kuitenkin oppinut suhtautumaan näihin haastavampiin tilanteisiin samalla asenteella kuin niihin hetkiin, jolloin eräs itsepintainen koireanketale esittelee terrieriluonteensa vähemmän mielekkäitä piirteitä. Täytyy vain pitää pää kylmänä ja todeta, että itsepä olen tämän valinnan tehnyt, joten mitä tässä hikeentymään. On sitä paitsi taivaan tosi, että tukka tottelee korotettua äänensävyä vähintään yhtä huonosti kuin pilalle hemmoteltu terrieri. Trust me, I've tried.
Photographs by Emma Wilde
No comments:
Post a Comment