Liekki pimeässä

Auringonnousut ovat kaamoksen keskellä aivan erilaisia kuin muulloin. Pohjattoman pimeän keskeltä taivaalle ryömivä tulinen pallo on vangitseva näky - suorastaan magneettinen.

Talviaurinko on selkeästi kaukaisempi kuin heleä kevätaurinko tai kesän kullankeltainen, syleilevä valo. Se on kuin ajatuksiinsa vaipunut ystävä, jota on kaunis katsella; joka on fyysisesti ihan lähellä, mutta ei lainkaan läsnä.

Kenties se on juuri tuo talviauringon etäisyys, jonka vuoksi pidän siitä eniten. Talviaurinko on niin kuvankaunis, niin dramaattinen ja ennen kaikkea niin harvinainen, että poden sitä kohtaan ehkä tietynlaista mustajoutsen-syndroomaa, jonkinasteista pakkomielteisyyttä. Herään aamuisin paljon ennen auringonnousua ja odotan hartaasti, että joko tänään näkisin sen pakahduttavan kauniin valon uudestaan.

Talviaurinko tuo etäisyydestään huolimatta toivoa. Se ei lämmitä loputtomassa pimeydessä kyyristelevän  olennon selkää, mutta suorastaan polttaa pimeään tottuneita silmiä - ja samalla sen kertakaikkisen pakahduttava, leimuava kauneus muistuttaa, että pimeyskään ei kestä ikuisesti. Talvisin on helpompi uskoa, että aurinko on tehty tulesta. Se todella on liekki pimeässä.

Photographs by Emma Wilde