Toimitamme parhaillaan talonvahdin virkaa vanhempieni kotona, sillä he lähtivät veljeni perheen kanssa viikoksi Abu Dhabiin. Meille jäi hoidettavaksi kolme koiraa, ja kahden talon lumityöt. Which is nice.
Ei vaan, lumi on ymmärtänyt sulaa itsestään ja pieninkin koira (joka on myös ehdottomasti aikaansaavin, eikä aina sillä parhaalla mahdollisella tavalla) on käyttäytynyt moitteettomasti.
Erityisesti näin sunnuntaisin on kivaa, että kaikenlaiseen epämääräiseen löhöilyyn ja viipyilyyn on käytettävissä kokonainen talo. Voi vaihtaa vaikka joka tunti sohvalta nojatuoliin ja nojatuolista toiseen ja vain löhötä.
Välillä voi kammeta itsensä keittiöön ja syödä tuhottomasti mandariineja kahvin kanssa. Sitten voi taas uppoutua nojatuoliin ja mukaansatempaavan kirjan syövereihin (Luen Christien Idän pikajunan arvoitusta, kun siihen perustuvaa uutuuselokuvaa mainostetaan joka nurkalla. En aio mennä katsomaan elokuvaa, koska kukaan muu ei voi olla Poirot kuin David Suchet. Kirjan voin silti lukea varmaan kymmenettä kertaa - se ei vanhene ikinä.)
Kaiken joutilaisuuden lomassa pistin merkille varmaan tuhannetta kertaa, miten viihtyisä vanhempieni koti - erityisesti olohuone - on. Päätin siis tehdä pienen kokeen: purkaa sisustuksen elementteihin, hahmottaakseni paremmin, mistä tunnelma rakentuu. Tässä iltapäivätutkimukseni tulokset (kuvissa pääosaa esittää kuitenkin se aiemmin mainitsemani pikku-koira, koska hänkin oli kovin kiinnostunut iltapäivän tutkimusretkestä).
Värit. Äiti ja isä ovat aina käyttäneet värejä pelottomasti niin pukeutumisessa, kuin sisustuksessakin. Alan ymmärtää, miksi kokovalkoiset kodit ja minimalismi eivät ole koskaan tuntuneet omilta. Värit on ihania!
Kasvit. Vanhempieni kodissa on hirveästi viherkasveja. Isä on pelastanut niitä milloin mistäkin muuttokuormasta, ja niitä on kulkeutunut tutuilta ja sukulaisilta. Joka ikkunalla on joku kasvi: makuuhuoneissa äidin orkideakokoelma, erkkerissä kasvaa pieni viidakko ja uima-altaan reunat ovat täynnä isoja palmuja, puita ja kliivioita. Moni omista kasveistani on näiden jälkikasvua.
Kirjat. Vanhemmillani on olohuoneessa kaksi suurta kirjahyllyä, joissa on hirveästi kirjoja. Moni kirjoista on eri kulttuurimaisemista kertovia teoksia, ja alahyllyt pursuilee vanhoja matkakirjoja kaikista paikoista, jossa äiti ja isä ovat käyneet. Niistä monen on kirjoittanut joku kohteeseen hairahtanut britti, ja yltiömaalailevia ja olevinaan filosofia tekstejä lukiessa naurattaa. Kuvista tarttuu silti lähtemätön kaukokaipuu.
Saara piti silti eniten Idän pikajunan arvoituksesta.
Esineet, joilla on tarina. Vanhempani ovat kolunneet maailmankolkkia ahkerasti ja suurin osa kodin koriste-esineistä ja huonekaluista on tuotu Suomen ulkopuolelta. Silkkimatto Intiasta, sohvakalusto Lontoosta, Andeilla asuvilta käsityöläisiltä ostettu villa-saali. Isän työhuoneessa on Nepalissa muoviseen Mersu-kelloon vaihdettu sotilaan viidakkoveitsi, eli kukhri.
Rakkaimmat esineet ovat ehkä kuitenkin televisiokaapin päällä sesoskelevat eläinhahmot. Niistä jokainen on tuotu sieltä, missä kyseistä eläintä esiintyy villinä luonnossa. Tai se oli alkuperäinen ajatus. Muistan kerran, kun isä oli ostanut joltain Tallinnan äijäreisulta tuliaiseksi puisen virtahevon. Äiti kysyi puoliksi huvittuneena ja puoliksi kiukuissaan, että näittekö paljonkin virtahepoja Tallinan kaduilla.
Pyyhin pienenä näistä eläimistä pölyt aina jouluisin. Kivinen pingviini on oikealta kotiseudultaan, Argentiinan Etelä-kärjestä Tierra del Fuegosta, eli Tulimaasta.
Tunnelmavalaistus. Joka pöydällä on valaisimia ja kynttilänjalkoja. Illansuussa valaistus tekee olohuoneesta superkodikkaan. Yhdessä nurkassa on valkoiseksi rapattu takka, jonka sydän aukeaa myös seinän toiselle puolelle takkahuoneeseen. Olohuoneen takka on varaava, mutta takkahuoneen takka on avoin. Paistoimme siellä kavereidän kanssa pienenä vaahtokarkkeja. Takat vievät äidin mielestä hirveästi tilaa, mutta takka is best.
Muotokuvat. Äiti ja isä ovat teettäneet meistä kaikista muotokuvat. Äiti on maalattu lapsena ja sama taiteilija maalasi minusta kuvan ollessani kai 9-vuotias. Leikin kuvassa nukkekodilla. Siskoni ja veljeni on maalannut veljeni kummitäti ja isäni Kimmo Pälikkö Kiseleffin talossa, taiteiden yössä vuosia sitten. Olin mukana, ja muistan miten ihmeellistä oli katsoa kuvan syntymistä paperille. Valmiissa teoksessa isä näyttää parikymppiseltä, jolla on harmaat hiukset.
Villasukat. Vanhassa talossa on kylmät lattiat. En tiedä miten olen voinut kävellä täällä pienenä paljain jaloin, mutta niin vain kävelin. Kaikkien aikuisten onneksi äiti neuloo kuin kone, joten jalkaan löytyy aina villasukat. Ne on jaettu eteiseen äidin ja isän laatikkoihin, mutta kaikkihan niitä lainaavat.
Sellaista täällä on. Rakas, hassu, vanha talo, joka kaipaisi jo remonttiakin. Parasta on silti se, että asiat ovat pysyneet ennallaan. Kaikki vanhat huonekalut ja esineet ovat paikoillan, ja niistä pyyhitään joka joulu pölyt (pyyhitään niistä siis useamminkin, mutta jouluna se tuntuu erityiseltä). Vaikka ne ovat vain esineitä, ovat ne silti enemmän. Niistä tulee sellainen olo, että on kotona.
No comments:
Post a Comment