Nuorempana haaveilin kivilinnasta gobeliineineen ja lemmikkilohikäärmeineen. Näin vanhemmiten kivilinna on muuttunut kivitaloksi (tai edes asunnoksi kivitalossa) ja gobeliineja enemmän viehättävät käsikutoiset ryijyt. Lemmikkilohikäärme olisi tietty edelleen aika ok. Ryijyt ja räsymatot ovat tuttuja kotoa, sillä Äiti on ollut aikanaan erittäin tuottelias kangaspuittensa kanssa. Kangaspuut ovat edelleen olemassa, mutta voi olla, että ne joutuvat odottelemaan seuraavaa projektia kunnes rouva pääsee eläkkeelle.
Kuvien yksilön Äiti on kutonut pellavasta, juutista ja kalalangasta, oman arvionsa mukaan joskus dinosaurusten aikaan. Se iski minulle kovin hanakasti silmää eräältä ylähyllyltä kartoittaessani yhtenä iltapäivänä kotitalon ehtymättömiä aarrevarastoja. Tykkään kovasti pinnan rosoisuudesta ja siitä, että värit ja kuosi ovat jotenkin luonnollisen epätasaiset, antamatta kuitenkaan kirjavaa vaikutelmaa. Lisäksi ryijy on tietenkin omiaan pehmentämään ja vaientamaan ääniä, eli hyvin käytännöllinen sisustuselementti kerrostaloasuntoon.
Niinpä ryijy muutti meille ja koristaa nyt olohuonetta. Sille on hyvä paikka parvekkeen oven viereisellä tyhjällä seinällä, mutta jotenkin kutkuttaisi laittaa se keskeisemmälle kohdalle, ehkä sohvan yläpuolelle, sillä se on ehdottomasti kotimme kaunein taideteos. Seuraavaksi haluaisin itse tehdä kangaspuilla jotain. Äiti on tainnut viimeksi opettaa minua käsitöissä noin kymmenisen vuotta sitten seitsämännellä luokalla, kun teimme koulussa villasukkia. Sen verran tiukka taisto oli, että hetkeen en ole pyytänyt käsitöissä neuvomaan (neuloin villasukat varmaan 10 kertaa uudelleen ja siinä oppi kummasti ettei koulukäsitöitä tuoda enää koskaan kotiin). Miten on Äiti, olisiko revanssin aika?
No comments:
Post a Comment