Saturday 20 April 2019

Sisustusmantra: etsi esineitä, joilla on tarina


Muutimme nykyiseen asuntoomme noin kolme vuotta sitten ja päätin silloin raudanlujasti, että tätä asuntoa en yritä saada ”valmiiksi”. Koska mitä se oikeasti edes tarkoittaa? Koti on parhaimmillaan, kun se rakentuu kerros kerrokselta, ajan kanssa.

Kolmen vuoden aikana asuntoon on hankittu kaikenlaista, mutta eräät lähisukulaiseni toteavat edelleen meillä käydessään, että: ”ei kyllä ole asuntoa tavaralla pilattu”. Meillä on niukasti esineitä, mutta tykkään siitä, ettei niillä ole pyritty vaan täyttämään kaikkia nurkkia. Esineet on valittu ajatuksella ja monilla on joku tarina. 

Vain muutamia esineitä on ostettu uutena ja osa niistäkin on kulkeutunut mitä ihmeellisimpien mutkien kautta meille. Loput on peräisin huutokaupasta, toreilta tai vanhempien loppumattomista varastoista. Sisustaminen on kuin aarrejahti, ja lopulta ne oikeat jutut löytää omaan kotiin. 

Vilman mielestä berber-matto oli hyvä sijoitus. 
Olohuoneen matto on käsin solmittu, marokkolainen Berber. Lähdin Kirsin seuraksi mattotukun poistoaleihin ilman ostoaikeita, mutta nähdessäni tämän tein päätöksen aika intuitiivisesti. Miestä vähän hirvitti puhelimen päässä, mutta matossa oli kaikki kohdallaan: se on valtava, vaalea ja niin paksu, että sillä voisi ottaa päiväunet.

Sain tinkaamalla maton ”pilkkahintaan”, kahdeksalla sadalla, vaikka Berberit maksavat yleensä reilusti toista tonnia. Muistan varmaan aina sen absurdin tilanteen, kun kahlasin loskassa pankkiautomaatilta takaisin liikeeseen, kahdeksansataa euroa käteisenä hanskassa. 

Koivukalusto on uusi tulokas meillä, mutta äidin suvussa se on kulkenut 1800-luvulta lähtien, ja on peräisin isoisoisovanhempieni kesähuvilalta. Sukulainen tiesi kertoa, että kalusto on venäläistä alkuperää ja tuoleja kutsutaan munkkituoleiksi. Metsästämme parhaillaan kuvaa, joissa näkyisi niiden alkuperäinen verhoilu. Kalustoon kuuluu siro penkki, kolmionmuotoiset tuolit ja pöytä. Unelmoin lasiverannasta, jonne saisin kaluston palmuviidakon keskelle.  


Koriste-esineitä on kertynyt matkoilta, vanhempien kaapeista (tää norsu on varmaan myös joku vanha matkamuisto) ja kaiken maailman kirppareilta ja antiikkikaupoista. Antiikkisen malakiittisytkärin tingin joskus jonkun huonekalun kylkiäisiksi yhdeltä pihiltä antiikkikauppiaalta, koska ärsytti mokoma kiskuri.

Norsun takana on Roomasta ostettuihin kehyksiin sujautettu postikortti, jossa on Viivi Varesvuon maalaama antilooppi. Varesvuo on yksi mun lempitaiteilijoista ja haaveilen, että joskus voisin hankkia omalle seinälle jonkun upeista eläinaiheisista töistä. Kaikkea ei tarvitse omistaa, se on totta, mutta Varesvuon teosta katsoisin mielelläni joka päivä.


Viherkasvit ovat pääasiassa Äitin kasvien jälkeläisiä, ja ne on pitkälti istutettu second hand -ruukkuihin. Lyyraviikunan sain isältä synttärilahjaksi ja pienen rahapuun ostin kirpparilta. Keväisin on ihanaa, kun kasvit menee auringonvalosta vähän sekaisin ja osa alkaa kukkia. Tällä hetkellä kukassa ovat kliivia ja viirivehka!

Marokkolainen rahi on 9. vuosipäivälahja miehelle. Kun en löytänyt oikeansävyistä, Äiti järjesti töissä, että heidän marokkolaisen kokkinsa veli toi tämän Marrakechista (miten saadaankin näitä kuvioita junailtua, ihmettelen välillä). Toimittaessaan rahia, kokin veli oli yllättäen pyytänyt äitiltä mun kättä, koska toivoi kovasti suomalaista vaimoa. Sisko (siis kokki) oli nauranut kippurassa, että ei Suomessa tehdä noin ja Äiti tuuminut, että säyseämpiäkin suomalaisvaimoja on varmasti tarjolla. Verrattoman hauska kulttuurien yhteentörmäys!

Äiti, sytkäri ja sarvikuono.

Valokuvakehykset on myös tärkeä asia, koska on kiva pitää omaa historiaa ja kuvamuistoja esillä. Harmi vain, että olen tosi hyvä ostamaan kehyksiä, mutta jokseenkin laiska laittamaan niihin kuvia. Puolet kehyksistä ammottaa siis vielä tyhjinä. Suosikkiputiikistani Prologuesta ostettuun, italialaisen perheyrityksen käsin valmistamaan kehykseen laitoin kuvan äidistä 15-vuotiaana. 


Sohvapöytä on isoäitini vanha. Isoäiti kuoli ollessani 5-vuotias, enkä ikinä ehtinyt tutustua häneen. Sen olen kuitenkin kuullut sukulaisilta, että isoäidillä oli verraton maku ja tinkimätön tyylitaju. Pöydän lasilevy on irrallinen, ja aiheuttaa välillä henkeäsalpaavia läheltä piti -tilanteita, mutta pöytä on ihanan kevyt ja ilmava. Sitä koristavat suosikkituoksukynttiläni, Astier de Villatten Oulan Bator ja pieni tulitikkurasia, jonka vanhemmat on tuoneet jostain maailmankolkasta varmaan jo ennen syntymääni.

Lasiruukku on Prologuesta, joka on muuten niitä harvoja paikkoja, josta ostan esineitä enää uutena. Se kuuluu mallistoon, joka on muotoiltu historiallisten lasiesineiden mukaan, eli tavallaan siinäkin on jotain vanhaa. 

Simpukat olen kerännyt pienenä paratiisirannoilta. Muistan noista matkoista vaan välähdyksiä, mutta tiedän että pienenä matkustaminen on avartanut maailmankatsomustani, kun olen nähnyt erilaisia ihmisiä, kulttuureja ja elinolosuhteita. Toivon, että päästötön lentäminen on mahdollista vielä omana elinaikanani, koska vaikka matkailu avartaa, sen ympäristöpäästöt ovat kestämättömät. 



Onneksi sisustus on yksi niistä asioista, joissa on helppo tehdä kestäviä valintoja. Fidat ja Kierrätyskeskukset on täynnä edullisia aarteita, eikä kaikkien antiikkiliikkeidenkään hinnat ole Suomessa mahdottomia. Tori.fi, huuto.net ja Bukowskis nettihuutokauppa ovat myös hyviä paikkoja tehdä ainutlaatuisia löytöjä.

Ainoa mistä joutuu tinkimään, on se, ettei kaikkea saa heti. Mutta monesti siinä piilee koko hienous.



1 comment:

  1. Ihania tarinoita tavaroilla, ja kauniita käyttöesineitä – iättömiä. Tuo sohvapöytä varsinkin on oikea aarre.

    ReplyDelete

The Wilde Things . All rights reserved. BLOG DESIGN BY Labinastudio.