Tuesday 29 November 2016

Liekki pimeässä


Auringonnousut ovat kaamoksen keskellä aivan erilaisia kuin muulloin. Pohjattoman pimeän keskeltä taivaalle ryömivä tulinen pallo on vangitseva näky - suorastaan magneettinen.

Talviaurinko on selkeästi kaukaisempi kuin heleä kevätaurinko tai kesän kullankeltainen, syleilevä valo. Se on kuin ajatuksiinsa vaipunut ystävä, jota on kaunis katsella; joka on fyysisesti ihan lähellä, mutta ei lainkaan läsnä.


Kenties se on juuri tuo talviauringon etäisyys, jonka vuoksi pidän siitä eniten. Talviaurinko on niin kuvankaunis, niin dramaattinen ja ennen kaikkea niin harvinainen, että poden sitä kohtaan ehkä tietynlaista mustajoutsen-syndroomaa, jonkinasteista pakkomielteisyyttä. Herään aamuisin paljon ennen auringonnousua ja odotan hartaasti, että joko tänään näkisin sen pakahduttavan kauniin valon uudestaan.


Talviaurinko tuo etäisyydestään huolimatta toivoa. Se ei lämmitä loputtomassa pimeydessä kyyristelevän  olennon selkää, mutta suorastaan polttaa pimeään tottuneita silmiä - ja samalla sen kertakaikkisen pakahduttava, leimuava kauneus muistuttaa, että pimeyskään ei kestä ikuisesti. Talvisin on helpompi uskoa, että aurinko on tehty tulesta. Se todella on liekki pimeässä.


Photographs by Emma Wilde

Thursday 24 November 2016

Kun Pirkka Tuli Taloon


Moni siellä ruudun toisella puolella tietääkin jo, että kun talouteemme hankitaan uusi huonekalu on välittömästi oletettavissa kaksi asiaa. Ensinnä, että huonekalu ei ole koskaan oikeasti uusi, vaan lähes aina pelastettu kirpputorilta, vanhempien ullakolta tai milloin mistäkin. Toisekseen - joka tuottaa aina suuria tunnontuskia perheemme parrakkaassa osapuolessa - huonekaluhankintaa seuraa aina pieni (ja joskus vähän suurempikin) kunnostusprojekti.

Tällä kertaa projektina on uusi ruokailuryhmä. Vanhassa Artekin ruokailuryhmässä ei sinänsä ole vikaa tai puutteita, mutta sen kellertävä koivu ei vain materiaalina ole oikein koskaan ollut makuuni. Hetken mietin, että olisin käsitellyt Artekit vaalealla kuultomaalilla jolloin niistä voisi tulla todella mukiinmenevät, mutta sitten kohtalo puuttui peliin.


Kohtalo otti muotonsa alkuperäisenä Ilmari Tapiovaaran suunnittelemana Pirkka-pöytänä. En ole varsinaisesti unelmoinut juuri tästä pöydästä, mutta lankkupöytä kaltevilla pukkijaloilla on kauan kummitellut takaraivossa. Pöytä ei ollut huonoon kuntoonsa nähden edullinen, koska sillä oli tunnearvoa entiselle omistajalle (enkä näin ollen tinkinyt yhtä aggressiivisesti kuin yleensä), mutta uuteen verrattuna se oli tietenkin suorastaan halpa. Lisäksi nämä alkuperäistuotannon Pirkka-pöydät ovat mielestäni huomattavasti kauniimpia kuin Artekin valmistama nykytuotanto, koska uudistuotantopöydän kansilevy on todella muovisen tuntuinen (kävin luonnollisesti hipelöimässä uutta pöytää Keskuskadun Artekilla).


Kuten sanottu, pöytä oli ostettaessa jokseenkin surullisessa kunnossa. Myyjä oli löytänyt sen sukutilansa aitasta, eikä sille oltu varmasti sitten 50-luvun tehty minkäänasteisia huoltotoimenpiteitä. Paksu lakkakerros oli kellastunut oranssiksi ja kulunut epätasaiseksi, niin että pinnassa oli suoranaisia railoja. Jaloista oli hilseillyt maali, ja monessa kohtaa oli kenties kosteuden tai kylmyyden aiheuttamia halkeamia. Kunnostamista siis riitti, mutta voi toisaalta olla pöydän pelastus, ettei kukaan ole koskenut siihen valmistamisen jälkeen, sillä surullisen usein näkee "entisöityjä" huonekaluja joita ei voi enää pelastaa.

Miesraukkani oli jälleen kerran hieman kauhuissaan (eikä suotta) nähdessään uusimman projektini, mutta onneksi rakas isäni ei pelkää tarttua hiomakoneeseen epätoivoisimmankaan huonekalunraadon edessä - varsinkaan jos pääsee sillä verukkeella hetkeksi karkuun omia toimistotöitään. Niinpä aloitimme projektin leikkaamalla muutaman millin pöydän kannesta, jotta lakan tuhoama pinta saatiin pois. Seuraavaksi hioin kannen ja paikkasimme halkeamat hiomapöly-puuliimasekoitteella. Lopuksi hioin kannen neljään kertaan, vaihtaen hiomapaperin aina astetta hienompaan.  


Ollessani tovin pois sorvin äärestä töiden ja lomamatkan vuoksi, oli isä sitten ilmeisesti autonpesun yhteydessä keksinyt poistaa lakan kansilevyn alapinnasta painepesurilla. Ajatuksen tasolla kieltämättä ihan hyvä idea, sillä hiomakoneella ei olisi päässyt jalkojen kiinnityskohdan väleihin. Ongelmaksi osoittautui ainoastaan se, että kun miehet käyttävät koneita, niitä huudatetaan aina täysillä. Paine oli kuorinut lakan lisäksi osan alakannen pinnasta säpäleille - ja tietenkin huuhtonut Laukaan puun alkuperäisleimat näkymättömiin. No, onneksi kyse on kannen alapuolesta, jossa ei sinänsä haittaa että pinta ei ole tasainen. Leimojen katoaminen kyllä hiukan harmittaa, sillä ne olivat vedenpitävä (hehheh) todiste pöydän alkuperästä. Samalla rykäisyllä isä oli puhaltanut mustat maalinrippeet pöydän jaloista ja loput haituvat lähtivät käsin hiomalla. Jalat ovat pyöreät, joten niiden pintaa ei olisi voinut koneella hioakaan.


Lopulta koitti se entisöinnin hauskin, mutta samalla pelottavin osuus: pintakäsittely. Jalkojen osalta tässä vaiheessa ei tarvinnut pahemmin jännittää, sillä kaksi kerrosta mustaa Miranolia teki tehtävänsä. Toki joitain epätasaisuuksia jäi, mutta saa yli 60-vuotiaassa huonekalussa eletty elämä näkyäkin.

Kantta varten sekoitin pellavaöljylakkaa ja umbran väristä petsiä kunnes sain aikaan oikean sävyn, jota kokeilin toki ensin kannen alapuolelle. Pellavaöljylakan ja petsin sekoittamisessa on haastavinta yrittää arvioida kuinka puun oma sävy vaikuttaa lopputulokseen ja miltä sävy näyttää kerrostettaessa. Sekoittamani sävy osoittautui kuitenkin juuri oikeaksi, joskin sitä piti levittää kanteen kolme kerrosta, jotta lopputuloksesta tuli tarpeeksi tumma. Meillä pöytä tulee aurinkoiseen huoneeseen, jolloin on hyvä huomioida ainakin kaksi asiaa: 1) huoneessa on valoisampaa kuin puolivalaistussa autotallissa ja 2)  suora auringonvalo vaalentaa käsiteltyäkin puupintaa yllättävän nopeasti - eli tein pöydän kannesta vielä aavistuksen tummemman kuin vatsanpohjatuntuma siellä puolivalaistussa autotallissa väitti.


Kannoimme pöydän sisään tiistaina ja täytyy kyllä sanoa, että olen suunnattoman tyytyväinen lopputulokseen. Suuria aterioita harrastava äitini oli avoimesti sitä mieltä, että pöytä on naurettavan pieni (heidän sohvapöytänsä on suunnilleen saman kokoinen), mutta eipä tämän ääressä arkisin istukaan kuin kaksi suhteellisen lyhytraajaista ihmistä - ja alla kerjää vain yksi suhteellisen lyhytraajainen koira. Lisäksi tila - jota kutsumme tietenkin leikkisästi ruokasaliksi - ei ole mitenkään siunattu neliöillä, joten pöytä saakin olla pieni ettei kulkeminen käy ahtaaksi. Ainoa asia, jota suunnittelen vielä hieman korjaavani on pöydän korkeus, mutta siitä lisää tuonnempana.


Nyt puuttuu enää tuolit (kieltämättä jokseenkin oleellinen osa ruokailuryhmää), mutta olenpa jo hamstrannut muutaman maalia kaipaavan yksilön vanhempieni ullakolta - ja tori.fi:kin on ollut kovassa selauksessa. Täytyyhän sitä joululomallekin olla joku pieni projekti... 


Minkälainen on sinun unelmien ruokapöytäsi?


Friday 18 November 2016

Voimaesineitä: meikkipussi


Kuukauden kosmetiikkakokeilun lisäksi marraskuu tuntui hyvältä ajankohdalta aloittaa myös tämä toinen päivityssarja, jota olen pyöritellyt mielessäni pitkään. Voimaesineitä-sarjassa kirjoitan kerran kuussa jostain minulle tärkeästä esineestä, joka on kyseiseen vuodenaikaan minulla kovassa käytössä tai muuten ajankohtainen. Olen kieltämättä aika kova hamstraamaan kauniita esineitä ja haluaisin, että kaikki arjessa käytettävät esineet olisivat kauniita tai esteettisiä - tuskailen jatkuvasti esimerkiksi sitä, että erinäisten kodinkoneiden täytyy olla niin auttamattoman rumia.


Marraskuussa itselleni ajankohtainen voimaesine on meikkipussini. Syys- ja lokakuu menevät vielä kesän jälkimainingeissa ja uutta vuodenaikaa fiilistellessä, mutta marraskuu - se on aina jotenkin hyvin harmaata, kylmää ja enenevissä määrin pimeää aikaa.  Koska pimeyteen ja kylmyyteen ei voi varsinaisesti vaikuttaa, yritän päihittää ne panostamalla itseni hemmotteluun - ja koska kuukausibudjetti ei jousta kauneushoidoissa ja kylpylöissä ravaamiseen, keskittyy tuo hemmottelu jokapäiväisiin meikkaus- ja ihonhoitorutiineihin. Rutiinien kiistämätön ruumiillistuma on juurikin meikkipussini, jossa säilytän kaikkea näihin rutiineihin liittyvää kosmetiikkaa.


Siitä lienee nyt jo muutama vuosi, kun ystäväni kylpyhuoneeseen ilmaantui Marimekon Aesop-meikkipussi, jota aloin pitää maailman täydellisimpänä meikkipussina. Kuosi on täydellisen ihana - ei liian graafinen mustavalkoisuudestaan huolimatta - ja tukeva kangas ainakin vaikuttaisi siltä, että se kestää kiitollisena muutaman pesun, jos vaikka jokin purtilo sattuisi leviämään pussin sisään. Ongelmaksi muodostui ainoastaan se, että ymmärtäessäni haluavani itselleni samanlaisen, ei pussia ollut enää saatavilla.


Sitten - syyskuun lopulla - WST:n viimeisin marimekkokokoelma tuli myyntiin. Poikkesin sivustolle lähinnä katsastamaan mitä ihanuuksia kokoelmasta löytyisi tällä kertaa, vaikken varsinaisesti ollut ostoaikeissa. Ja kuinka ollakaan; siellähän se kauan metsästämäni Aesop-pussukka nökötti, ja vielä vastustamattoman huokeaan hintaan!


On aika hassua, miten tällainen suhteellisen pieni ja yksinkertainen asia voi tehdä iloiseksi, mutta toisaalta meikkipussi on esine, jota käytän ja siten myös katselen joka päivä. Kylpyhuoneessamme on sitä paitsi rajallisesti säilytystilaa, joten meikkipussi on usein esillä myös silloin, kun en tongi sen sisältöä. Matkoilla se muistuttaa minua kodista ja arkena se on yksi pienistä silmäniloista, jotka piristävät niinä vähän ankeampinakin maanantai-aamuina. Täydellinen voimaesine, siis!


Photographs by Emma Wilde


Wednesday 16 November 2016

Arela SS17: The Beauty of the Almost



Odotan joka sesonki tätä pressikutsua eniten, sillä Arelan mallistot ovat aina toinen toistaan hurmaavampia, ja tilaisuus vähintään yhtä mukava ja kiinnostava kuin Arelan vaatteetkin. Tällä kertaa mallistoesittely oli vielä erityisempi, sillä se järjestettiin taiteilija Kirsti Tuokon työhuoneella Helsingin Kaapelitehtaalla, taiteilijan huikeiden teosten keskellä.


"The Beauty of the Almost - mallisto tutkiskelee kuvitellun ja toden suhdetta. Yhtenä inspiraation lähteenä mallistolle on ollut Eric Rohmerin elokuvien maailma: murretut mutta mehukkaat värit, paljon pidetyt, yksinkertaiset vaatteet , naturalistinen näytteleminen, pitkät keskustelut ja inhimillinen epätäydellisyys."


Unelman pehmeän merino-kashmirneuleen sekä pehmeän puuvillatrikoon lisäksi tähän kesämallistoon on otettu materiaaliksi himmeäkiiltoinen puuvillasatiini, joka on rapsakkaa ja joustamatonta kuin paperi. Materiaali toimii hyvänä kontrastina kauniisti laskeutuvalle neuleelle ja on sekä skarppi, että näyttävä. Brodeerattua puuvillaa saimme ihailla jo Arelan viime kesän mallistossa, mutta kesään 2017 päivitetty versio on ehkä vieläkin kauniimpi (oma suosikkini brodeeratuista vaatteista on ehdottomasti alle polven yltävä kaftaani, ihana). SS17-malliston materiaalit tulevat Espanjasta, Turkista ja Pohjois-Kiinasta. Neuleet valmistetaan Nepalissa ja vaatteet ommellaan Latviassa.


Arelan materiaalit ovat toki aivan omaa luokkaansa, mutta mallistojen todellinen viehätys piilee ehdottomasti väreissä - ja niiden odottamattomassa yhdistelyssä. SS17 - malliston värit ovat jotenkin huikean herkullisia, mieleen tulee auttamatta sulava jäätelö ja pitkät kesäpäivät. Herkkuvärit toimivat epäilemättä myös voimaannuttavina väripilkkuina alkukevään harmaudessa, kun ei malttaisi enää odottaa, että kevät pääsee kunnolla vauhtiin.


Kesämalliston lisäksi Arela esitteli tilaisuudessa uuden ekologisen koti-mallistonsa Arela Sunday, joka on suunniteltu mukavaan ja kauniiseen kotielämään - ja on todellinen kotona viihtyvän esteetikon unelma! Sesonkien yli jatkuvassa kotimallistossa osa tuotteista on tuttuja Arelan suosikkimalleja (kuten ihana Aspen-huppari, yllä Kirsti Tuokon päällä) ja osa uusia tulokkaita.

Malliston materiaalina toimii täysin värjäämätön kashmirvilla, jonka valmistuksessa käytetään entistä vähemmän vettä ja joka on täysin kemikaalivapaata. Malliston väripaletti on hyvin maanläheinen ja rauhallinen, kashmirvuohien luonnollisen harmaa-ruskean värityksen mukainen. Kevät-kesämalliston ilmestymistä saamme odotella maaliskuuhun, mutta kotimallisto on jo saatavissa Arelan Uudenmaankadun myymälästä.


Oli hurjan inspiroivaa päästä ihailemaan uusinta mallistoa taiteilijan työhuoneella, ja hauskinta oli tietenkin se, että Kirsti Tuokon teosten ja Arelan malliston värit ja tunnelma nivoutuvat niin täysin tahattomasti, mutta silti saumattomasti yhteen. Kuten Maija Arela puheessaan mainitsi, taiteilijat ovat todellisia edelläkävijöitä, jotka suorastaan aistivat tulevaa näkymättömillä tuntosarvillaan.


Parasta Arelan tilaisuuksissa ovat kuitenkin - ja tietenkin - ihmiset. Taiteilija Kirsti Tuokko on varmasti yksi mielenkiintoisimmista ja inspiroivimmista ihmisistä, joita olen tavannut - ja totesimme jälleen, että meillä on yhteinen tapa muodostaa ajatuksia puhumalla (paljon). Arelan äiti-tytär-sisko tehokolmikko on aina yhtä lyömätöntä seuraa, oli kyse sitten Euroopan lähihistorialla ja taidemaailman anekdooteilla höystetyistä filosofisista keskusteluista - tai vaikka venyttelystä.   



Photographs by Emma Wilde

Wednesday 9 November 2016

Punajuuriunelma


Rämmin aamupäivällä Vilman kanssa tunnin hangessa ja lumisateessa, koska Vilma tykkää tämänhetkisistä säistä - ja ilmankos, kun sieraimet ovat navakan vastatuulen alapuolella. Lumisadetta kelpaa kyllä ihastella, jos se ei tuiverra nenään, silmiin ja korviin pohjoistuulen saattelemana. Lenkin jälkeen halusin (odotetusti) lounaaksi  jotain lämmintä ja ruokaisaa. Punajuuren, aurajuuston ja suurimoiden yhdistelmää on tehnyt mieli kokeilla jo jonkun aikaa, joten päädyin tekemään näistä pääraaka-aineista vuokaa, joka sai maukkautensa ansiosta nimen punajuuriunelma.


Punajuuriunelmaa voisi varmasti tehdä monista eri suurimoista, esimerkiksi ohrasuurimoista, mutta kokeilin tällä kertaa Rapion myllyn Ruishelmiä, joita äiti toi kesällä tuliaisiksi eräältä maakuntamatkalta. Ruishelmet ovat ehkä hieman maukkaampia kuin ohrasuurimot, joten itse ainakin tykkään kovasti. Suurimoissa on aina pitkä keittoaika, mutta toisaalta niitä voi keittää kerralla enemmän ja pakastaa. Puuhastelin itse kotosalla päivän, joten minulla oli aikaa keitellä ruishelmet ja punajuuret, mutta jos punajuuriunelman haluaisi vikkelästi pöytään, kannattaa suurimot tosiaan keittää pakastimeen valmiiksi ja käyttää esikeitettyjä punajuuria.


Lisäilen monesti omiin resepteihini sieniä, sillä minulla on niitä paljon ja pidän ihan hirveästi erityisesti suppilovahveroiden vahvasta mausta. Sienet toimivat mielestäni parhaiten kuivattuina, jolloin ne eivät vie pakastimesta tilaa ja niiden aromit säilyvät paremmin. Liotan ja paistan sieniä hiukan ennen kuin lisään ne ruokaan ja kaadan liotusveden monesti ruuan sekaan, varsinkin risottoon ja pataruokiin. Punajuuriunelmasta sienet voi toki halutessaan jättää myös pois, maukasta tulee aivan varmasti ilmankin!



Punajuuriunelma
(n. kolme annosta)

5-6 keitettyä ja kuorittua punajuurta
n. 2,5dl keitettyjä suurimoita
puolikas Aura-juusto
kourallinen paistettuja sieniä

Lohko punajuuret suupalan kokoisiksi ja sekoita ne vuokaan suurimoiden, sienien ja murennetun Aura-juuston kanssa. Päälle voit halutessasi kaataa sienien liotinveden. Kuumenna 150-asteisessa uunissa noin vartti, tai kunnes juusto näyttää sulavan.


Onko siellä ruudun toisella puolen hyviä reseptivinkkejä punajuurien tai suurimoiden kanssa kokkailuun?

Sunday 6 November 2016

Kuukauden kosmetiikkakokeilu: Iroisien BB-voide



Siirryin viime vuoden puolella käyttämään luonnonkosmetiikkaa niin sanotun normaalin kosmetiikan sijaan, ja hankkiessani vanhoille luottotuotteilleni uusia korvaajia on tullut kokeiltua yhtä jos toista, sekä muokattua niin meikkaus- kuin ihonhoitorutiinejakin.  Kokeilujen lomassa olen törmännyt muutamaan ihan korvaamattomaan tuotteeseen, joista olen täällä blogissakin kirjoitellut. Säännöllistääkseni näitä päivityksiä ja raportoidakseni uusista kokeiluista, aloitan nyt uuden päivityssarjan otsikolla Kuukauden kosmetiikkakokeilu. Ajatuksena on otsikon mukaisesti kirjoittaa kuukausittain jostain kokeillusta ja hyväksi todetusta, sekä vuodenaikaan nähden ajankohtaisesta luonnonkosmetiikkatuotteesta.

Ensimmäisenä esittelyyn pääsee Iroisien BB-voide, jota olen käyttänyt alkukesästä lähtien ja todennut niin varteenotettavaksi tuotteeksi, että ensimmäisen pakkauksen loputtua päätin jatkaa samalla tuotteella (tämä on kokeilunhaluiselta suuri suositus) .  


Kaikki Iroisien tuotteet, BB-voide mukaan lukien, sisältävät merileväuutteita ja merivettä Bretagnen lähellä sijaitsevasta Iroisie-merestä, joka on yksi puhtaimmista ja monimuotoisimmista UNESCO:n suojelemista meristä. Tuotteissa käytetyt levät valikoidaan tarkoin ja poimitaan käsin. Merilevät - jotka ovat tuotteiden avainainesosa - sisältävät hurjasti mineraaleja, ja niiden luvataan auttavan ihoa säilyttämään kosteustasapainonsa, sekä suojautumaan tehokkaasti ulkoisilta haitoilta, kuten UV-säteilyltä ja ympäristön lämpötila- tai kosteusmuutoksilta.

Oman kokemukseni perusteella lupaukset merileväuutteiden tehokkuudesta pitävät paikkansa, sillä ihoni on ollut selvästi kosteutetumpi ja heleämmän näköinen siirryttyäni käyttämään Iroisie'ta. Ihoni on pääosin tasainen ja helppo, eikä siinä esiinny juurikaan epäpuhtauksia, kuivuutta tai rasvaisuutta, joten varsinaista meikkivoidetta kevyempi BB-voide riittää omiin tarpeisiini mainiosti. En kuitenkaan kehuisi voidetta peittäväksi, vaan ennemmin pieniä sävyeroja tasoittavaksi. En esimerkiksi suositellut sitä ystävälleni, joka etsi meikkivoidetta jolla saisi suunympärysihottumaa piiloon - vaikka toisaalta Iroisien hoitavat ainesosat sopisivat kenties ihottuman hoitoon hyvin.


Edelliseen meikkivoiteeseeni Kjaer Weisiin (johon muuten yllämainittu ystäväni on ollut todella tyytyväinen) verrattuna Iroisie on mielestäni miellyttävämpi iholla ja helpompi levittää. Iroisie on myös selvästi kosteuttavampi ja sillä saa mielestäni selvästi kuulaamman lopputuloksen. Toisaalta Iroisien kanssa joudun turvautumaan erinäisiin valokynäkikkoihin kun haluan (krooniset) tummat silmänaluseni peittoon. Käytän Iroisien päällä ohutta kerrosta irtopuuteria, jonka kanssa voide pysyy hyvin paikoillaan, mutta lopputuloksesta ei tule lainkaan pakkelimainen. Esimerkiksi Kjaer Weisin kanssa koin usein, ettei voide pysy iholla, mutta puuterin kanssa käytettynä se saa ihoni näyttämään todella kuivalta. Kjaer Weisiin verrattuna Iroisie vie voiton myös suojaavuudellaan, sillä Kjaer Weisissa ei ole aurinkosuojaa, kun taas Iroisiessa on SPF25.


Suosittelisin siis Iroisieta, kun etsinnässä on kevyt ja kosteuttava tuote, erityisesti ihan arkikäyttöön. En osaa sanoa miten hyvin Iroisie sopii erinäisten iho-ongelmien kanssa ja uskoisin, että iho-ongelmat ovat monesti niin henkilökohtaisia, ettei yhdelle sopiva ratkaisu välttämättä sovi lainkaan toiselle. Iroisie ei ole se peittävin tuote, joskin kerrostamalla silläkin saa varmasti ihon virhealueita piiloon, mutta epäilisin että notkean koostumuksen vuoksi levittämiseen menee tuolloin enemmän aikaa. Itse haluan seuraavaksi nähdä miten merileväuutteet pärjäävät näiden leveysasteiden viiltäville talvipakkasille ja lumimyrskyille!

Onko teillä meikki- tai BB-voidesuosikkeja luonnonkosmetiikan puolelta?




Iroisien BB-voiteen löydät täältä
Photographs by Emma Wilde

Thursday 3 November 2016

Ensilumi



On sumuinen ja valoton marraskuu. Puiden paljaat oksat piirtyvät mustina haileaa taivasta vasten. Korvissa kaikuu hiljaisuus - kaikki ovat lentäneet karkuun armotonta kaamosta, paitsi tummuneiden patsaiden suojissa kylmäänsä valittavat kyyhkyset. Pienikin rasahdus tuntuu häiritsevän paikoillaan seisovaa ilmaa, hitaasti mätänevän kasvillisuuden kohmettunutta tokkuraa. On ainainen puolihämärä.


Marraskuu on kuoleman kuukausi. Luonto on talven kynnyksellä; se odottaa mustanpuhuvaksi kylmettyneenä, kuin henkeään pidätellen, koska ensimmäinen valkoinen hiutale leijailee maahan, luvaten sille pitkää unetonta unta.



Pyhäinpäivänä pukeudutaan mustiin ja lasketaan haudoille tummanpuhuvat kukat. Tuntuu, että hautuumaalla ovat hiljaa läsnä kaikkien siellä lepäävien henget. Kuulemattomat korvat ja sokeat silmät. Äänetön kuiskaus, joka tuntuu hipaisevan niskaa.


Sitten taivaalta alkaa putoilla lunta. Pienet valkoiset hiutaleet hipaisevat mustaa maata, joka huokaa raskaasti niiden olemattoman painon alla. Hiljaisuudessa valkoinen kuolema peittää alleen kaiken, niin hyytävän kauniina ja kauheana, julistaen pehmeästi mutta peruuttamattomasti talven tulleen. Lopullinen, ensilumi.



Photographs by Emma Wilde


The Wilde Things . All rights reserved. BLOG DESIGN BY Labinastudio.