Nyt inspiroi: Paul Gauginin Tahiti-maalaukset

Paul Gauguin oli minulle lähinnä kulttuurihistorian tunneilta tuttu, kunnes Yle esitti dokumentin Gauguin – paratiisi horisontin takana. Gauguinin elämä aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita, mutta yhdestä asiasta olen varma: hänen Tahiti-maalauksensa ovat upeimpia maalaustaiteen teoksia, joita olen nähnyt.

Gauguin syntyi 1848 ja toimi kymmenen vuotta pörssimeklarina, ennen kuin teki kolmekymppisenä maalausharrastuksestaan itselleen kokopäiväisen toimen. Mahtava irtiotto, jota kuitenkin epäilemättä vauhditti Pariisin pörssin romahtaminen vuonna 1882.

Gauguinista tuli pennitön taiteilija. Hän kyllästyi kuitenkin pian todellisuutta imitoivan impressionismiin, joka oli tuolloin hallitseva maalaustyyli, ja kiinnostui japanilaisen ja afrikkalaisen taiteen primitiivisyydestä. Eksoottisten ilmaisutyylien inspiroimana hän alkoi haaveilla alkukantaisesta paratiisista, kaukana keinotekoiseksi ja konventionaaliseksi kokemastaan eurooppalaisesta sivistyksestä.

Paratiisi löytyi lopulta Tahitilta, Mataiean kyläyhteisöstä Papearista, jonne Gauguin matkusti vuonna 1891. Gauguin vietti Tahitilla yhteensä kahdeksan vuotta, primitiivisestä idyllistä inspiroituen ja maalaten erityisesti paikallisia ihmisiä. Tältä ajalta ovat peräisin Gauguinin upeimmat maalaukset, niin kutsutut Tahiti-maalaukset.

Gauguinin Tahiti-maalauksten ihmisaiheet ovat kiehtovia, mutta myös asetelmat upeita!

Tahiti-maalaukset ovat postimpressionistisen tyylisuunnan, syntetismin malliesimerkkejä. Yhtenäiset väripinnat, vahvat ääriviivat, litteät ja yksinkertaiset muodot sekä perusvärien rohkea käyttö tukevat ilmaisumuotoa, jossa pääpyrkimys on ilmaisun tehostaminen, todellisuusilluusion luomisen sijaan.

Siinä missä impressionistit maalasivat kohteensa mallista, syntetistit työskentelivät ateljeessa ja maalasivat muistin- tai mielikuvituksenvaraisesti, tallentaen ennemmin oman kokemuksensa tietystä aiheesta, kuin sen realistisimman ilmenemismuodon. Mm. Akseli Gallen-Kallela sovelsi syntetismiä Kalevala-aiheisiin maalauksiinsa.

Upea väriloisto ja pelkistetty muotokieli hivelee nykykatsojan silmää ja todistaa Gauguinin olleen tyylillisesti aikaansa edellä. Hänen aikalaisensa olivat kuitenkin tottuneet impressionistien todellisuutta jäljittelevään maalaustyyliin ja epärealistiset kuvat puolialastomista, (ja hyvänen aika) ruskeaihoisista alkuasukkaista aiheuttivat Ranskassa paheksuntaa, eikä Gauguinin Tahitinura saanut kunnioitusta.

Yksi Gauguinin arvostetuimmista teoksista Ia Orana Maria, eli Hail Mary. 

Gauguin koki epäilemättä jatkuvia pettymyksiä, kun taidemaailmalta ei herunut ymmärrystä hänen uraauurtavalle ilmaisulleen. Ehkä siksi taiteilija kapinoi elämänvalinnoillaan niin sanottua sivistynyttä yhteiskuntaa vastaan ja etsi itselleen paikkaa, jossa eurooppalaisilla normeilla ei olisi valtaa.

Paratiisin löydettyään Gauguin maalasi upeimmat teoksensa, mutta siitä alkoi myös omasta mielestäni hänen yksityiselämänsä kyseenalaisin vaihe. Viisikymppisellä Gauguinilla oli nimittäin Tahitivuosiensa aikana jopa kolme alle 15-vuotiasta, paikallista ”naista”, jotka kaikki saivat hänelle lapsen, ja joiden kaikkien kanssa suhde päättyi lyhyeen. Tahitille lähtiessään Gauguin jätti myös lopullisesti viisi aiempaa lastaan ja tanskalaisen Mette-vaimonsa.

Erityisesti mieshistorioitsijat tuntuvat puolustelevan Gauguinin käytöstä, mutta omaan korvaan se kuulostaa – 1800-luvun sukupuoliroolikäsitystenkin valossa – täysin hyväksymättömältä. Miten sama ihminen on voinut maalata niin sielukkaasti, mutta samalla käyttää ihmisiä niin rumasti hyväkseen? Kuuluuko minun moralisoida taiteilijan elämää? Onko taiteilijan yksityiselämällä ylipäänsä merkitystä hänen taiteellisen uransa ja teostensa kannalta? Jotenkin sitä on vaikea täysin ohittaakaan. 

Vastakkainasettelua paikallisen tapakulttuurin ja kolonialistien tuoman katollisen uskonnon ja eurooppalaisen kulttuurin välillä. 

Aha ce feii?, tai Are You Jealous? 

Viimeisinä vuosinaan Gauguin kärsi pitkäaikaisen sairauden aiheuttamista tuskista ja muutti Tahitilta Marques-saarille vuonna 1901 löytääkseen jälleen elämänhalunsa, mutta seikkailu jäi taiteilijan viimeiseksi. Gauguin kuoli Marques-saarilla toukokuussa 1903.

Gauguinin kuoltua useita hänen teoksiaan poltettiin, koska niitä pidettiin häpeällisinä. Loput taiteilijan Tahitilla ja Marques-saaarilla maalaamista teoksista myytiin huutokaupassa, jossa niistä maksettiin keskimäärin 5-35 frangia. Yksi eniten huutoja keränneistä teoksista oli Maternite II, joka huudettiin 150 frangilla. Noin sata vuotta myöhemmin, vuonna 2004, teos myytiin Sotheby’s-huutokaupassa, jossa siitä maksettiin noin 40 miljoonaa dollaria.

Manao tupapau, eli The Spirit of the Dead Watching 

Gauguinin rappionkatkuinen elämä aiheuttaa kieltämättä ristiriitaisia tunteita, mutta oli hänen valinnoistaan mitä mieltä tahansa, löytyy Tahitin vuosista myös todella inspiroivia piirteitä. 

Gauguin ajoi esimerkiksi sinnikkäästi arvokkaina pitämiänsä asioita. Ranskalaisten lähetyssaarnaajien ja muiden kolonialistien pakottaessa tahitilaisia ja marqueslaisia katollisen kirkon seurakuntaan ja ranskalaiseen pyhäkouluun, ajoi Gauguin itseään säästelemättä heidän itsemääräämisoikeuttaan ja kapinoi paikallisten perinteiden ja tapojen säilyttämisen puolesta.

Vaikka taidemaailma tyrmäsi Gauguinin taiteen, eikä hän siis saanut teoksiaan myytyä toivomallaan tavalla, hän noudatti silti tinkimättömästi omaa ilmaisutyyliään. Gauguinin vahva värienkäyttö, rohkeat muodot ja mallin sijaan oman kokemuksen kautta maalaaminen inspiroivat pian taiteilijoita kuten Pablo Picasso ja Henri Matisse.

Te aa no Areois, eli The Seed of the Areois.

Gauguin oli päättänyt löytää paratiisinsa, ja hän etsi sitä periksiantamattomalla sitkeydellä. Siinä on mielestäni jokaiselle nykyisen runsauden ja valinnanvaran aikakaudelle syntyneelle ajattelemisen aihetta. Missä ja mikä on minun henkilökohtainen paratiisini?

Sitä miettiessä voi Gauguinin elämästä inspiroitua lisää katsomalla Gauguin – paratiisi horisontin takana -dokumentin YleAreenasta.